Arviot

Brittiarvio Martti Ahtisaaren elämäkerrasta

Peacemaker ALEX DE WAAL Katri Merikallio and Tapani Ruokanen THE MEDIATOR A biography of Martti Ahtisaari Translated by David Mitchell and Pamela Kaskinen 420pp. Hurst. £25 (US $35). 978 1 84904 318 2 Published: 4 May 2016 H ow did a small-town high school graduate with no formal qualifications become one of the world’s favourite fixers of apparently insoluble problems? Martti Ahtisaari was not only all of these things, but also, in his own words, “I was a civil servant who happened to slip into office because the Finnish people were tired of ordinary politicians”. The office he “slipped into” was the presidency, for a single term (he chose not to run again) from 1994 to 2000. This slightly overweight, often plodding, thoroughly rigorous, detailed and frank book gives answers. Like the man himself, it’s pedestrian but it gets there. And this biography also walks, quietly and determinedly, into the fiercest debates on international security. There is no more urgent question in world politics than how to end wars. From the end of the Second World War until about ten years ago, the number and lethality of wars around the world fell decade by decade. It was a jagged but nonetheless consistent decline, and its causes aren’t fully understood. In fact, the reality that the world was becoming safer was obscured by growing media attention to the human suffering caused by war. But in the past decade, the decline has stopped and reversed, and today’s wars in Syria, Yemen and South Sudan look to be disturbingly intractable. Since the turn of the millennium, the stock response to large-scale killing...

Mandela puutteineen

Anthony Sampson: Mandela – virallinen elämäkerta, Ajan tasalle saattanut John Battersby, 701 s., Auditorium, Juva 2014.   Ensimmäinen lukemani Mandela-elämäkerta oli se tunnetuin ja kuuluisin, jota lukiessa järkyttyy kyyneliin: miten joku ihminen voi muuttua vuosien vankeudessa pyhimykseksi, joka kykenee antamaan anteeksi vainoojilleen, estämään verisen sisällissodan ja kokoamaan jakautuneen kansakunnan yhteen. Nyt suomeksi ilmestynyt elämäkerta tuo uusia sävyjä ja yksityiskohtia, jopa ristiriitojakin pyhimyksen ikoniin. Teoksessa kerrotaan valtataistelusta mustien vapautusliikkeen ANC:n sisällä, keskeisten johtohahmojen erilaisista linjoista – vaikkakin melko varovaisesti ja kunnioittavasti. Puolueen verisiin puhdistuksiin viitataan vain ohimennen. Käsittelemättä jää myös, miksi Etelä-Afrikan kehitys on ollut ANC:n pitkällä valtakaudella kuitenkin kovin hidasta. Slummit seisovat yhä suurten kaupunkien liepeillä. Tosin niissä saa usein vettä ja sähköä. Kyse on elämäkerrasta eikä Etelä-Afrikan historiasta, joka on viime vuosina täynnä korruptiota, oman edun tavoittelua ja väkivaltaa, joka ulottuu kadulle asti. Kirjassa esiintyvät sivurooleissa keskeiset vapaustaistelijat, joista hengissä säilyneistä on kasvanut korruptoituneita vallankäyttäjiä, ensimmäisenä vertaistensa joukossa maan nykyinen presidentti Jacob Zuma. Mandela – ainoa henkilö, jota presidentti Martti Ahtisaari kunnioittaa – muuttuu inhimillisemmäksi, tulee lähemmäs, mutta ei menetä karismaansa. Historialliset faktat yhdestä ihmiskunnan suurmiehestä pysyvät. Vaikka Mandela kuuluu samaan sarjaan Mahatma Gandhin, George Washingtonin ja Winston Churchillin kanssa, hän on myös kuolevainen ihminen puutteineen ja unelmineen, joista monet arkisimmat eivät koskaan...

Toinen Afganistan

Kirjat: Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake – Afgaanipojan tarina, 415 s., Otava, Keuruu 2013 Haluatteko matkustaa päivittäisten uutisten taakse todelliseen maailmaan? Tässä on kirja, joka vie sinne, Afganistaniin. Omiin elämänkokemuksiin perustuva teos on koskettava ja jännittävä kuin dekkari, samalla kaunis tarina rakkaudesta omaan kulttuuriin, yhteisöön ja ihmisiin siellä. Kaikki nivoutuu kansainvälisistä uutisista tuttuihin tapahtumiin Neuvostoliiton miehityksestä, talebanien hyökkäyksistä, vallan vaihtumisista Kabulissa, sisällissodasta ja väkivallasta. Pienen pojan kasvutarina kietoutuu viime vuosikymmenien kammottavaan historiaan, säälimättömiin tapahtumiin. Pohjasävelenä on ihmisen taistelu omin voimin, mutta myös yhteisönsä tuella voittoon todellisuuden musertavien rajoitusten yli. Tarina on nuoren pojan ja miehen, yhden perheen ja suvun historiaa, mutta samalla kokonaisen kansakunnan tragedia, josta on vain jatkettava eteenpäin. Elämä ei anna vaihtoehtoja. Eurooppalaiselle lukijalle tämä viihdyttävä kirja avaa todellisuuden, jota ei näe televisiosta eikä lue lehtien sivulta. Idässä asiat tapahtuvat omassa tahdissaan, hitaasti, ikiaikaisia lakeja seuraten. Yksilöt eivät kuitenkaan olekaan niin kovin erilaisia meihin verrattuna. Jään kysymään, olisiko meissä suomalaisissa samanlaisia piileviä voimavaroja, jos joutuisimme todella kovaan paikkaan? Kulttuureja voi verrata ja vastata: kyllä olisi. Kuulumme samaan ihmiskunnan...

Vaihtoehto-Suomi

Arto 
Luukkanen: Suojelusenkeli, 
306 s. 
Paasilinna 2014. Suojelusenkeliä voi lukea dekkarina 
tai suomettuneisuuden ajan satiirina. Dosentti Arto Luukkasen maailmankuva on raadollinen, kuten myös hänen dekkarinsa. Esikoisromaanin päähenkilö Viktor Vladimirov muistuttaa samannimistä diplomaattia Helsingissä Neuvostoliiton aikoina. Henkilögalleriassa vilisee muitakin tuttuja suuren naapurin sisäpiiristä, Euroopasta ja Suomesta, osa salanimillä, mutta tunnistettavasti. Kirjoittajalla on hyvät tiedot, vilkas mielikuvitus ja terävä järjenjuoksu. Yhdistelmä tuottaa lukijalle herkkuja – ehkä vähän liikaakin. Jännitysromaaninkin valtti on siinä, että lukija voi kuvitella uskovansa tällaisenkin mahdollisuuden. Luukkasen kontrafaktuaa­lisessa ”entä jos” -maailmassa Saksa on sodan voittajia ja tekee yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Ilman tätäkin kirjassa olisi riittänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kirjoittaja ei ole luottanut riittävästi kirjailijan kykyihinsä, jotka olisivat kyllä riittäneet ilman Suur-Saksaakin. Herkullisimmillaan Luukkanen on kuvatessaan Tehtaankadun lähetystön mielistelijöitä ja suomalaisen politiikan pelureita: hän ei peittele inhoaan. Kritiikk­i on älykästä ja osuvaa. T­ekopyhyys saa kyytiä.Oppineen itäspesialistin irtiotto uuteen tyylilajiin onnistuu. Erilaisia ymmärryksen tasoja on tarjolla lukijan mukaan. Jollekin tämä on dekkari, toiselle pirullinen kuvaus suomettuneisuuden ajasta ja kolmannelle avaus ihmisen pohjattomuuteen ja arvaamattomuuteen. Pimeäl­lä puolellakin on toivon...

Aikuisten fantasiakirja

Haruki Murakami: 1Q84. 
Suom. Aleksi Milonoff. 783 + 446 s. Tammi 2013. Haruki Murakamin romaanitrilogia tuntuu aluksi työläältä, mutta ottaa lopulta kärsivällisen lukijansa. Tarina panee epäilemään, mitä todellisuus on ja onko aisteihin luottamista. 1Q84 on täynnä fantasiaa ja myyttejä. Lukija tarvitsee avointa mieltä ja ennakkoluulotonta asennetta. On pantava järki syrjään ja oltava aistit auki. Muuten pitkään juttuun hermostuu. Aomame-neito on rikkaan rouvan rahoilla oikeutta toteuttava palkkatappaja, joka huvittelee keikan jälkeen baareista kallonmuodon perusteella iskemiensä miesten kanssa. Oikeasti hän rakastaa vain alaluokilla viimeksi kohtaamaansa Tengoa. Salaperäisellä tavalla tunne on molemminpuolinen. Ihmisyyden äärimmäisiä rajoja etsivä seikkailu ja rakkaustarina imaisee mukaansa. Lukija jännittää, kohtaako pariskunta lopulta toisensa vai ei. Romaanin taivaalla loistaa kaksi kuuta. Tämä outo maailma on tosin vain joittenkin ihmisten havaittavissa. Sanasokea Fuka-Eri kirjoittaa bestsellerin, joka paljastaa pahan Sakigake-lahkon salatun puolen. Mikä on totta ja mikä houretta tässä kilpajuoksussa kuoleman kanssa? Murakamin romaani on luovaa, yllättävää, Nobel-tason fantasiaa, joka virkistää kuin ooppera. Suomennos julkaistiin kahteen niteeseen jaettuna. ­Luettuani ensimmäisen kirjan, luulin tarinan loppuvan siihen. Niin omituista kaikki oli, että sekin olisi ainakin tälle lukijalle sopinut. Mutta juttu jatkui vielä toisen mokoman verran – ja otti taas mukaansa. Haruki Murakamin 1Q84 virkistää kuin ooppera....

Paha lasti

Heikki Aittokoski:Narrien laiva. 295 s.HS-kirjat 2013 Nykymaailma on täynnä kuolemansyntejä, joita palkittu toimittaja Heikki Aittokoski pohtii omalla tavallaan. Teos on enemmän kuin ulkomaantoimittajan matkakirja. Narrien laiva seilaa kuolemansyntien riivaamaan maailmaan shakespearelaisessa hengessä. Syntejä tekijä löytää yllättävistä paikoista eri puolilta maailmaa. Viha asuu Mogadishun epätodellisuudessa. Luhistuvassa valtiossa: narri uskoo raakaan voimaan / luottaa väkivaltaan roimaan. Kateus löytyy Lontoon taidehuutokaupasta: ihmiseen niin paljon uskotaan / kunhan vain hän kaivaa kuvettaan. Ahneus sijoittuu Kiovaan, jossa ei taida olla ketään rehellisesti rikastunutta: rahan vuoksi teko moni mätä / Maailmaamme kyllä mahtuu tätä. Ylpeys on yllättäen Nicaraguassa, missä vallankumous on petos: ei päädy muut – tän sanon suoraan / kuin pikkunilkit hirttonuoraan. Laiskuutta jäljitetään Bangladeshin halpatyövoiman parista: kulungit ain karsitaan / jos nopeasti parsitaan. Kabulissa vastassa on kohtuuttomuus: jos maailmasta aikoo selvitä / on tuska, murhe pakko kärsiä. Päiväntasaajan Guinea on himon riivaamaa sortovalta: jos puuttuu muuten vihamies / niin läheisiään – kuka ties / öisin pelätä saa otsa hies. Aittokosken kerronta on surumielisen sivistynyttä kirjallisuutta: se narrinpuuron hämmentää / ken itse itsens’ ylentää / omahyväisyyttä täynnä rinta / vaikka kuinka kertoo peilin pinta / kirkkaa, selvän totuuden/vastaan katsoo narri poloinen.  ...

Raha pehmittää ihmisluonnon

TEATTERI Ovista ja ikkunoista Kansallis­teatterin pienellä näyttämöllä (Läntinen teatterikuja 1, Helsinki). Kaikki alkaa aivan pienestä: Brunon ja Laurencen rauhallista elämää järkyttää sadan euron seteli, joka ilmestyy yllättäen ja pyytämättä olohuoneen pöydälle. Huone on kuin mistä tahansa keskiluokan kodista, siisti, moderni, kaikki paikallaan. Vasemmistolaishenkinen ja idealistinen lääkäri-rehtori-pariskunta pohtii hetken, miten tähän pitäisi suhtautua, mutta päättää nopeasti, että ainoa oikea suhtautumistapa on hävittää seteli. Maukas kynttiläillallinen kahden kesken ravintolassa on jotain, jonka ihminen tuntee aina ansainneensa. Mutta entäpä, kun rahaa alkaa tulla lisää eikä minään lottovoittona, vaan yksinkertaisesti tulvimalla tuntemattomasta lähteestä kodin joka puolelle. Sébastien Thiéryn tarina on hulvaton, mieletön ja mahdottoman hauska, mutta samalla shokeeraava matka ihmismielen syövereihin. Kuinka raha voikin järkyttää hyvän ja itseään kunnon ihmisinä pitävän pariskunnan noin perusteellisesti. Elämän arkinen, turvallinen järjestys murtuu. Raha käynnistää yhä paisuvan mielettömyyden, itsepetoksen, valheiden ja peittelyn ketjun. Lopulta se saavuttaa äärimmäisyyden tulviessaan kaikkialta: on pakko tappaa sen haltuun ottamiseksi ja jälkien peittelemiseksi. Pahaa omaatuntoa edustaa siivooja Teresa, jota aluksi epäillään rahan tuomisesta ja tämä vakuuttaa, ettei ole varas, vaikka häntä ei siitä syytetäkään. Nurin käännetty syyttelyn ja syyttömyyden pohdiskelu paljastaa ihmisen ennakkoluuloista paljon. Yläkerran naapuri Traque on kadottanut jotain, mitä, sitä ei koskaan kerrota. Jää epäilys, että nuo rahat voisivat olla sieltä peräisin, jotenkin. Hän on väkivaltainen ja pelottava, herättää kaikki syyllisyydentunteet Brunossa ja Laurencessa, jotka eivät kykene toimimaan mitenkään järkevällä tavalla rahan järkyttäminä. Tarina kehittyy vähitellen kohti äärimmäisyyksiä, ihmiset muuttuvat hulluiksi, kun rahaa vain tulee ilman syytä kirjaimellisesti ovista ja ikkunoista. Onkohan äkkirikastuminen oikeasti tuommoista syyllisyydentuntojen heräämistä? Joka tapauksessa entinen elämä on mennyttä, on tultu olemassaolon äärirajoille. Neljä näyttelijää luo illuusion, joka kouraisee moraalisesti ja naurattaa vietävästi. Bruno (Kristo Salminen)...

Älykäs elokuvaohjaaja

Kuuntelin viime viikolla uuden elokuvan ensi-iltapäivänä nuoren polven ohjaajan Dome Karukosken mietteitä. Leijonasydän sai heti yli 40 000 katsojaa ja siitä tuli arvostelumenestys. Myös Karukosken ajatukset uusnatsismin nousun syistä olivat älykkäitä ja perusteltuja. Hän tuntee aiheet, joista ammentaa taiteensa sisällön. Suomalainen elokuva on matkalla huipulle – Kaurismäet eivät enää ole siellä yksin. Nuoren polven elokuvaohjaajatyhdistävät draaman ja huumorin – toisena tasokkaana esimerkkinä Klaus Härö. Hänkin syntyi 1970-luvulla. Uusnatsismia ja vihapuhetta voi verrata historiaan: 1930-luvulla saksalaiset menettivät tulevaisuudenuskonsa. Hiljainen pettymys kasvoi turhautumiseksi ja vihaksi. Johtaja lupasi ratkaisun ja osoitti syntipukin, viattoman juutalaisvähemmistön. Nyt voimattomuus ulkoistuu ulkomaalaisvihaksi. Mikä auttaisi? Yhteiskunnan tulee lunastaa lupauksensa. Kun hankit koulutusta ja teet työtä, sinulle on paikka ja tulevaisuus. Nyt tähän ei voi luottaa. Sanojen sijasta tarvitaan arkijärkeä – kuten oppisopimuskoulutusta, joka avaa oven työhön käytännössä. Satsatkaa siis siihen eikä...

Metsäjätti ja Suomen etu

TEATTERI   Metsäjätti Kansallisteatterin 
Willensaunassa. Jani Karvinen, Pirjo Määttä ja Heikki Pitkänen Metsäjätissä. Metsäjätti tuo suuret ilmiöt lähelle – maailma on muuttumassa ja yksilöt jauhautuvat. Kansallisteatterin Metsäjätti pohjautuu Miika Nousiaisen kertomukseen Törmälästä, joka joutuu vaikeuksiin maapalloistumisen myötä: vaikka ihmiset tekevät työnsä erinomaisesti, mikään ei auta. Aleksis Meaneyn ohjaama näytelmä kuvittaa Suomen elintason ”puujalan” romahdusta. Toinenkin tukijalka, elektroniikkateollisuus, on kokenut saman. Aihe on suoraan otsikoista. Metsäjätin menestys onkin eri asia kuin Suomen etu. Ennen teollisuus tuotti vientiartikkelit. Nyt se siirtyy kehittyviin maihin, missä ovat markkinat. Entä miten jätti-ilmiöiden siirtyminen Kansallisteatterin Willensaunaan onnistuu? Erinomaisesti. Kolme näyttelijää, Jani Karvinen, Pirjo Määttä ja Heikki Pitkänen tuovat ihmiselämän traagiset ja koomiset piirteet näyttämölle metallimusiikin säestyksellä. Raskas rock jysäyttää tämän ajan kohtalonsinfonian tahdit. Jännite syntyy nuoruudenystävistä, joista toinen jäi tehtaaseen ja toisesta tuli johtaja metsäjättiin. Onko ihmisyyden ja tuotannon jännitteestä löydetty uutta – vai kierrytäänkö marxilaiseen saarnaan luokkataistelusta? Onko valta siirtynyt Suomessa valtiolta yrityksille? Ei: valtaa käyttävät markkinavoimat. Markkinoiden pakko ei vain tuhoa vaan kääntää suunnan. Kehitykseen voi vaikuttaa. Tarina muuttuu ihmisyyden ylistykseksi. Intiimi näyttämö tuo näyttelijät lähelle, katsoja tuntee muutoksen kourissa kiemurtelevien tuskan.Herkkä Jani Karvinen on työläinen, joka olosuhteiden pakosta jätti tekemättä, mitä syvimmältään halusi – pakko saa hänet uudistumaan. Yksilö murtautuu ulos luokastaan. Heikki Pitkänen on köyhyydestä opintoputkessa noussut – edessä metsäjätin optio-ohjelma, mutta inhimillisyys voittaa rahan houkutuksen. Pirjo Määtän kaksoisrooli armottomana saneeraajana ja lasta odottavana nuorena rouvana tuo kaksi hämmästyttävän erilaista persoonaa vuoron perään näyttämölle.Hienoa ammattityötä. Näytelmä herättää toivon. Ihmisyys tulee syvemmältä kuin yhteiskuntaluokasta, johon koulutus ja elämänkohtalot veivät. Luova voima ylittää luokat ja markkinoiden lait. (Syksy 2013)  ...

Dietrich Bonhoeffer uskalsi vastustaa Hitleriä.

Eric Metaxas: Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja. Suom. Merja Pitkä­nen ja Marja Sevón. 633 s. Päivä. Saksalainen pastori Dietrich Bonhoeffer oli oppinut teologi, kirkon ekumeeninen uudistaja, poliittinen taistelija ja Hitlerin salamurhaa suunnitelleen ryhmän jäsen, josta tuli natsiajan marttyyri. Hänen sukunsa oli ikivanhaa yläluokkaa ja kotinsa akateeminen, yhtä aikaa liberaali ajatuksiltaan ja konservatiivi perinteiltään. Orjuudenvastainen Setä Tuomon tupa ja klassiset runot olivat pikkupojan lukemistoa. Hän soitti pianoa ja lauloi koko perheen kanssa. Hänestä tuli eräänlainen ihmiskunnan valioyksilö, jota voisi verrata Nelson Mandelaan, Martin Luther Kingiin tai Äiti Teresaan. Bonhoefferin laatu ihmisenä punnittiin nousevan natsi-Saksan ilmapiirissä, jossa edes Saksan kirkko ei kyennyt asettumaan Johtajan pirullista taikavoimaa vastaan. Bonhoeffer kykeni ja hänestä tuli keskeinen hahmo Tunnustuskirkossa, joka ei koskaan taipunut natsien hallintaan. Yksi syy irrottautumiseen olivat Bonhoefferin jo nuorena luomat kansainväliset yhteydet. Hän näki Roomassa erirotuisten seurakunnan ja papiston, ja tutustui Yhdysvalloissa mustien negrospirituaaleihin, joita hän toi levyllä mukanaan Saksaan. Bonhoeffer oli oppinut mies, mutta eli käytännön arkea eräänlaisessa kommuunissa Finkenwaldessa. Täältä hänen vaikutuksensa ulottui Saksan korkeimpiin piireihin. Bonhoeffer maksoi rohkeudestaan kaikkein korkeimman hinnan. Hänet teloitettiin vain vähän ennen sodan loppumista Flossenbergin keskitysleirissä.  ...