Curriculum Vitae

Tapani-Profiilikuva

 

CURRICULUM VITAE

Nimi: Ruokanen Heikki Tapani

Syntymäaika ja -paikka: 2.8.1951, Rovaniemi

Perhesuhteet: Naimisissa, kolme lasta

Opinnot:

Ylioppilas 1970
Teologian maisteri, Helsingin yliopisto 1973
Pappisvihkimys 1973
Sanoma Oy:n toimittajakoulu 1974

Työkokemus:

Freelance-toimittaja 1967–1975
Sana-lehden johtava toimittaja ja 2. päätoimittaja 1976–1979
Suomen Kuvalehden toimittaja 1980–1986
Kotimaa-lehden päätoimittaja 1987–1989
Television avustaja (ohjelma ”7 hetki” Lenita Airiston kanssa) 1989–1991
Radio Ykkösen avustaja (ohjelma ”Aamutarjotin”) 1989–1995
SYP:n pankinjohtaja, konsernijohdon viestintäyhteydet 1989–1992
SYP:n viestintäjohtaja 1992–1993
Kotimaa-lehden päätoimittaja 1993–1996
Suomen Kuvalehden päätoimittaja 1996–2014Radio Dein (myös Radio Rapu) ohjelma ”Isäntänä Tapani Ruokanen” 2015 -Ylen ”Laajakulma”, päätoimittajien suora keskusteluohjelma 2016 –

Luottamustoimet:

Snellman-säätiön hallitus 2015-

Helsinki Mission valtuuskunta 2006–

Cantores Minores yhteiskuntasuhteiden neuvottelukunta 2013-

Pohjois-pohjalaisen osakunnan kunnianeuvoskunta vpj. 2012-

Metsäkustannus Oy:n hallitus 2015-2017

Pelastakaa Lapset ry:n hallituksen jäsen 1989–1995, puheenjohtaja 1995–2006
Taidekeskus Retretin hallituksen jäsen 1989-1999
Campus Artis -säätiön hallituksen jäsen 1999-2004
Päättäjien Metsäakatemian neuvottelukunnan jäsen 1996–2014
Arvo ja Lea Ylppö -säätiön hallituksen jäsen 1997–, varapj. 2007–2015
Suomen Kulttuurirahaston Kannatusyhdistys ry:n jäsen 1997–
Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen (KEPA), puheenjohtaja 1995-1999
Partiosäätiön hallintoneuvoston jäsen 1997–2000, varapj. 2000–2005
Suomi 2015 -ohjelman neuvottelukunnan jäsen 1999–2004
Mainonnan eettisen neuvoston jäsen 2001–2015
Helsingin yliopiston Alumnit ry:n valtuuskunnan jäsen 2003-2008
Suomalaisen kirjallisuuden seuran jäsen 2003–
Sibelius-Akatemian tukisäätiön neuvottelukunnan jäsen 2006–2014
4H-säätiön hallintoneuvoston jäsen 2006–2014
Suomen IPI:n (International Press Institute) puheenjohtaja 2009-2014
Jarkko Laine -kirjallisuuspalkintolautakunnan pj. 2014-2015

Suomen Punaisen Ristin kv.valiokunnan pj. 1980-luvulla

Saksan evankelisten kirkkopäivien (Deutscher Evangelischer Kirchentag) ulkomaantoimikunnan jäsen 1980-luvulla

Julkaisut:

Tehtävä Aasiassa – raportti Kaukoidästä (Kirjaneliö 1978)
Portti Kiinaan avautuu/Ruokanen-Paunonen (Karas-Sana 1979)
Evangelical-Lutheran Church in Finland (1984, 1987 rev.ed.).
Evangelisch-lutherische Kirche in Finnland (1984, 1987 rev.ed.)
Pentti Kaitera, mies joka siirsi Pohjois-Suomen tiedon ja tekniikan aikaan (yhdessä Kimmo Pietiläinen ja Pertti Vakkilainen, Maa- ja vesitekniikan tuki 1985)
Luxus – Lukion uskonto 1-5 (työryhmä, WSOY 1986–1987)
Idän ihme (raportti Euroopan sosialistimaista, Kirjayhtymä 1987)
Paavo Ruotsalainen, Talonpoikain herättäjä (Suuri suomalainen -sarja, WSOY 1989)
Uskon aika – Lukion uskonnon oppikirja, sarja 1-3 (työryhmä, WSOY 1994–1995)
Suomi ja mahdolliset maailmat (yhdessä Aarne Nurmion kanssa, raportti SITRA:n Suomi-skenaarioista, WSOY 1995)
Juhlasaarnat (Kotimaa 1995)
Finland – New Realities, Alternative Futures/Ruokanen-Nurmio (SITRA 1996)
Turja kriivari. Reportaasi 1900-luvun Suomesta (Otava 2001)
Ukko-Paavo. Paavo Ruotsalainen ja 1800-luvun heräävä Suomi (Otava 2002)
Suomen menestyksen eväät – tiekartta tulevaisuuteen (EVA 2004)
Hauki salkussa Päätoimittajan muistikirjasta (Kirjapaja 2010)
Tapani Ruokanen & Katri Merikallio: Matkalla Martti Ahtisaaren tarina (Otava 2011)

Suomi selviytyy (Docendo 2015)

Miten tästä eteenpäin (Martti Ahtisaari-Jaakko Iloniemi-Tapani Ruokanen, Docendo ilmestyy 4.10.2016).

Tunnustuspalkinnot:

Valtion tiedonjulkistamispalkinto 1982
Kirkon tiedonvälityspalkinto 1982
Suuri lehtimiespalkinto 1987 (Lehtimiehet Oy)
Suomen Punaisen Ristin pronssinen ansiomitali 1999
Pelastakaa Lapset-järjestön kunniajäsen

Julius-palkinto 2013
Jenny ja Antti Wihurin Rahaston kunniapalkinto 2014
Kansanvalistusseuran mediasivistyspalkinto 2014

Erikoisalueet:

Globalisaatioasiat, yritysetiikka, pankkitoiminta, kirkot ja uskonnot, yhteiskuntakysymykset, johdon mentorointi

Harrastukset:

Metsä, metsästys ja kalastus; kirjallisuus

 

 

ELON KULKU

Synnyin 1951 keskiluokkaiseen opettaja-kaupanhoitaja -perheeseen Rovaniemelle: isäni Osmo Henrik Ruokanen on maalaista juurta, mutta kyläkauppias, ja äitini Hilda Elisabeth (Liisa) kansakoulunopettaja, hyvästä lauluäänestään tunnettu. Molemmat isoisäni olivat olleet kauppiaita, isänisä Heikki Evert Ruokanen Rovaniemen Kivitaipaleen K-kauppias ja äidinisä Paavo Tertullianus Niskanen Kiuruveden kirkonkylän sekatavarakauppias – hän tosin kuoli jo 1920-luvulla ja kauppias Salminen jatkoi työtä. Isoisän rakentaman kaupan talo on yhä Kiuruveden keskustassa suojelukohteena. Taustani on siis savolaisuus ja peräpohjalaisuus, joihin liittyy äidinäidin puolelta juuret Hämeen Sääksämäen Vainoniemeen. Helsinkiläinen olen ollut suurimman osan elämääni, pian 45 vuotta.

Rovaniemen sodanjälkeisistä raunioista oli iloa pikkupojille vielä kymmenkunta vuotta syntymäni jälkeen: me leikimme saksalaisten polttamien talojen kellareissa hurjia sotia. Toisinaan kellarit täyttyivät vedellä ja saatoimme käydä siellä uimassa vääntyneitä betonirautoja väistellen. Paras löytömme oli saksalainen kypärä, jossa oli luodinreikä. Sota  oli läsnä myös perheessä. Isä oli kutsuttu asepalvelukseen 18-vuotiaana vuonna 1942. Sodassa hän sai molempiin keuhkoihinsa tuberkuloosin. Sodan loputtua hänet määriteltiin 100-prosenttiseksi sotainvalidiksi.

Pikkupojan isoja juttuja oli päivittäinen matka isän kanssa Taunus 15 M -autolla Kivitaipaleen kaupalle (n. 24 km Rovaniemeltä Ranuan tietä). Ajoimme tuntureita muistuttavien Osaran aukeitten läpi Kursungin kautta – myöhemmin aikuisena sain Kursungin poroisännän tittelin ja puutkin kasvoivat hakkuuaukkoihin 50 vuodessa entistä komeammaksi metsäksi, jota on jälleen hakattu. Isä toimi myös Taipaleen taksina ja yhteyksien pitäjänä. Kerrankin meillä oli vinkuva sika säkissä auton takapuolella. Opettajien isossa asuintalossa kauppalassa ei ollut muilla autoja kuin isälläni.

Sain kaksi veljeä Miikan (s. 1953) ja Markun (s. 1956). Miikasta tuli Helsingin yliopiston dogmatiikan professori ja Markusta historian maisteri, joka teki elämäntyönsä mainostoimiston omistaja-johtajajana (viimeksi Recommended). Elämämme suuri muutos tapahtui 7.7.1956, kun isämme kuoli sodan vammoihin. Täytin seuraavassa kuussa viisi vuotta. Muistan kun äiti sanoi isän kuoleman jälkeisenä aamuna: sinä olet nyt perheen mies. Velvollisuuksien suorittaminen, ”miehen työ”, on ollut siitä saakka perimmäinen kutsumukseni. Kansakoulun aloitin syksyllä 1958 sarkatakissa, joka oli tehty isän sotilasmanttelista. Siinä oli leijonanapit. Syksyisin keräsimme puolukoita koulun keittiöön, kolme litraa alakuokkalaiset, viisi yläluokkalaiset.

Keskuskansakoulun neljän luokan jälkeen aloitin Rovaniemen yhteislyseossa, jossa olivat vaativat, mutta kiehtovat opettajat – ehkä kiinnostavin latinan maisteri Aune Aho, joka avasi ikkunoita kulttuurin lähteille. Koulussa oli musiikkitoimintaa ja minäkin soittelin ja laulelin. Touhua riitti myös yhteiskunnallisessa keskustelukerhossa ja teinikunnassa. Ensimmäinen taksvärkki tehtiin Perun Andien intiaanien hyväksi. Olin avannut ikkunat maailmaan jo ennen sitä toimimalla Suomen Lähtysseuran Tuike, sittemmin Totto, -lehden asiamiehenä. Meillä oli Afrikka-kerhokin, josta matematiikan lehtori kysyi: kudotteko siellä villasukkia neekeripojille.

Kansainvälisyys alkoi orastaa yhdessä 1960-luvun kanssa. Järjestettiin paneelikeskustelu, jossa oli osanottajia kauempaakin. Muistan vielä heidän nimensäkin: Paavo Lipponen, Erkki Tuomioja, Matti Ahde. Omalta paikkakunnalta Eskojuhani Tennilä. Maalaisliittoa edusti silmä- ja jalkapuoli sotainvalidi-kansanedustaja Eino Sääskilahti. Pastori Paavo Korteniemi isännöi. Hän ohjasi myös seurakuntansa nuoria yhteistyössä kymmenen kilometrin päässä sijainneen Kansan Raamattuseuran Pahtajan leirikeskuksen kanssa. Rovaniemellä kerättiin rahaa Nälkäjoulussa kansainvälisiin kohteisiin, mutta aina myös rajaseudun köyhille perheille.

Monet sattumanvaraisilta tuntuvat asiat ohjaavat elonkulkua yllättäen. Jouduin valitsemaan, ostaisinko omalla ja pikkuveljien työllä hankituilla rahoilla sekä 12-vuotislahjaksi hienon kameran vai Märklinin sähköjunan. Se oli ratkaiseva valinta. Valitsin kameran, jonka möi Alanärän Lassi. Hän houkutteli mukaan Rovaniemen Kameraseuraan ja valmistamaan myös valokuvia ihan itse.

Aloin saada palkintoja kilpailuissa, kun osallistuin nimimerkillä – muut jäsenethän olivat parikymmentä vuotta vanhempia miehiä. Kerran Lapin Kansa tarvitsi äitienpäiväjuhlasta kuvaa ja tein sen samantien. Tästä alkoi journalistin työni. Kuvasta maksettiin 7,50 markkaa ja huomasin rahalähteen avautuneen. Siitä alkaen avustin säännöllisesti Lapin Kansaa pienin haastatteluin, uutisin koulun harrastustoiminnasta ja luokkaretkistä. Aloin saada nimeä reportterina, joka allekirjoitti juttunsa nimellä ”Bodles”.

Syksyinen päivä 5. marraskuuta 1966 muutti jälleen elämänkulkua. Olin ollut aamupäivällä valokuvaamassa jäätyvää Kemijokea ja illalla oli Lapin Lauluveikkojen konsertti, jonne olimme menossa äidin kanssa. Konserttiin mennessä äiti kaatui syliini: verisuoni katkesi aivoissa, seurauksena kuolema. Jäimme kahden veljeni kanssa orvoiksi, minä olin vanhin, 15-vuotias, Miikka 13 ja Markku 10.

Onneksemme saimme kotiimme pian Anna-Liisa Kontion, partiosta jo ennestään tutun ”Nallen”, joka tuli melkein mahapalkalla asumaan kanssamme. Sotainvalidin lapsina ja täysorpoina saimme yhteiskunnan tukea – suomalainen hyvinvointivaltio oli syntymässä. Olen sittemmin maksanut veroni mukisematta, koska sain niin merkittävää ennakkoa lapsena. Nalle on yhä veljessarjamme ystävä, jonka hyvyys ei unohdu. Holhoojana toimi kummisetäni Aarne Körkkö, joka vietti syksyllä 97-vuotiaana eläkepäiviä sotainvalidien veljeskodissa Rovaniemellä. Aarne on talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan veteraani, haavoittunut ja kaksi kertaa täpärästi pelastunut.

Avustin Lapin Kansaa ja tutustuin mielenkiintoisiin toimittajapersoonallisuuksiin, kuten Tieraan eli Arvo Ruonaniemeen, joka eli sittemmin 102-vuotiaaksi, tähän vuoteen saakka. Lopulta kesällä 1967 yksi haave toteutui: sain olla reportterina Lapin Kansassa, tosin epävirallisesti, koska täytin silloin vasta elokuussa 16 vuotta. Tuon kesän aikana yli 100 kuvaani julkaistiin, samoin melkein yhtä monta juttua. Koulun aktiivinen ympäristö, teinikunta, seurakunta, valokuvaus ja Lapin Kansa täyttivät lukioajan riennot.

Kesällä 1967 tutustuin Pahtajalla toimitussihteeri Airi Lankiseen, joka pyysi kirjoittamaan myös Helsingissä ilmestyvään Kansan Raamattuseuran (KRS) Sana-lehteen. Tästä alkoi journalistin työni valtakunnallisesti. Jos seuraavana kesänä olin Helsingissä kesätöissä. Ja sama jatkui seuraavina vuosina. KRS:n kesäjuhlista kirjoitin juttuja kymmeniin paikallis- ja maakuntalehtiin.

Katselin puolueettomana reportterina Espan puiston reunalla shaahin vastaisia mielenosoituksia, joissa rettelöivät myöhemmin kuuluisiksi tulleet henkilöt, kuten Björn Wahlroos, sittemmin kahdenkymmenen vuoden kuluttua tästä työtoverini naapurihuoneessa Suomen Yhdyspankissa Aleksanterinkadulla.

Suomen 50-vuotisitsenäisyysjuhla joulukuussa 1967 oli suuri tapahtuma, johon harjoittelin Sibeliuksen Finlandian orkesteriversion pianolla. Se oli huippuhetki: ajattelin että ehkä minusta tulee pianisti. Ei tullut, sillä sen pitemmälle en päässyt pianossa. Lukion kesät kuluivat töissä Helsingissä. Niihin liittyi myös pikainen matka syksyllä 1969 pääkaupunkiin: tein juttua Cliff Richardin vierailusta Suomeen. Se oli ensimmäinen kosketus omakohtaisesti kansainväliseen tähteen. Olin luisumassa yhä selkeämmin kohti etelää, missä ystäviä oli sekä yhteiskunnallisesti tiedostavien että herätyskristittyjen parissa. Ja mahdollisuuksia reportterin työhön.

Keväällä 1970 kirjoitin ylioppilaaksi ja päätin hakeutua teologiseen tiedekuntaan, minne pääsinkin suoraan. Opiskelu alkoi jo tutuksi tulleessa ystäväpiirissä. Heprean- ja kreikankielen harjoitusporukasta Yrjönkadun uimahallilla syntyi Klubi 1970, joka on  kokoontunut säännöllisesti siitä alkaen ja kokoontuu yhä – tietysti saunomaan. Siihen kuuluvat lisäkseni papit Timo Paukkala, Risto Pontela, Sami Salmi ja Olli Valtonen. Opiskelu oli helppoa, suoritin myös valtiotieteellisessä arvosanoja tiedotusopissa, poliittisessa historiassa, sosiologiassa ja valtio-opissa, ja valmistuin 21-vuotiaana Helsingin yliopistosta maisteriksi, liian nuorena päästäkseni papin virkaan.

Ystävien yllyttämänä laitoin paperit Sanoman toimittajakouluun ja yllättäen pääsin sinne. Seuraavana syksynä sain myös pappisvihkimyksen, kirkolla oli huutava pula papeista kasvavalla pääkaupunkiseudulla. Viikonloput vihin, kastoin, hautasin ja pidin jumalanpalveluksia, viikot opiskelin journalismia. Olin myös avioitunut peruskoulunopettajaksi opiskelevan seurakuntatoverini Marketta Heiskasen kanssa ja vanhin tyttäremme syntyi 1974. Saimme toisenkin tyttären 1978. Avioero tuli 1982 ja menin uudelleen naimisiin 1989 verhoilija Sirkku Hautamäen kanssa. Meillä on poika, joka syntyi 1999.

Toimittajakoulun jälkeen vuoden 1975 alussa Helsingin Sanomien päätoimittaja Heikki Tikkanen pyysi töihin Hesarin politiikan toimitukseen, mutta valitsin mielummin Sana-lehden, jossa olin jo monta kesää viettänyt ja saanut talvellakin freelancer-töitä. Hesarin kutsu oli kyllä houkutteleva, olin harjoittelijana tutustunut siellä lupaaviin nuoriin toimittajiin, kuten Anneli Sundbergiin, Hannu Savolaan, Janne Virkkuseen, Aarno Laitiseen, ja Pekka Oksalaan. Aarno oli syntymäpakana ja minä pappi – ihmettelimme aina toisiamme, ystävällisessä velmuhengessä. Porukka oli loistava. Heistä tuli elinikäisiä tovereita ammatissa.

Heikki Tikkanen sanoi kuultuaan päätökseni, että mene nyt, mutta soita sitten, kun haluat takaisin. Tämä oli nuoruuden työvuosien hieno vakuutus: voisin aina soittaa Heikille. Vuosikymmenien jälkeen, ollessani jo Suomen Kuvalehden päätoimittaja, Heikki sanoi kirjallisuuspalkinnon jakojuhlassa: ”Et sitten soittanutkaan.”  Kiitin Heikkiä lupauksesta, jonka hän muisti vieläkin vuosikymmenien jälkeen. Työskentelin Sana-lehdessä lopulta toisena päätoimittajana.

Ulkoministeriö ryhtyi jakamaan stpendejä kehitysmaatiedotukseen ja sain myös sellaisen: syksyllä 1977 aloitin pari kuukautta kestäneen kierroksen Kaukoidässä. Tämä matka muutti jälleen elämänkulkua. Ja oli muuttaa toivottua enemmänkin: jouduimme lähetystyöntekijöiden Ebeneser-laivalla myrskyyn Etelä-Kiinan merellä matkalla Singaporesta Borneoon ja luulin jo elämäni päättyvän uppoavaan laivaan. Siitä selvittiin ja sain mainion lehtijutun tästäkin seikkailusta.

Yksi vaikuttavimpia haastateltavia matkalla oli Kalkutan Äiti Teresa. Haastattelu julkaistiin sittemmin, vuosien mittaan Äitin Teresan saatua Nobelin rauhanpalkinnon, Sana-lehden lisäksi Ylen haastatteluna, Kotimaassa, Hesarissa, Apu-lehdessä, Suomen Kuvalehdessä ja kirjassani Tehtävä Aasiassa, jonka kirjoitin tuolta matkalta. Tämä matka selvitti, että nyt oli ryhdyttävä parantamaan maailmaa raportoimalla kansainvälisistä kysymyksistä. Sieltä tehdyt jutut avasivat myös ovia uusiin lehtiin ja Yleen, johon (Nagra-nauhuriin) olin saanut ensi tuntuman jo koulupoikana Rovaniemellä toimittaja Eila-Maija Myrolibovin suopealla opastuksella.

Aloin kirjoittaa yhä useammin Suomen Kuvalehteen – varsinkin, kun jatko-opinnoista oli luovuttava. Innostava opettajani Paavo Kortekangas valittiin piispaksi ja hänen kirkkososiologian oppituolinsa oli henkilökohtainen professuuri, johon ei saatu vuosiin pätevää seuraajaa. Saman kohtalon koki Irja Askolakin, jonka kanssa teimme myös aineen assistentin töitä. Meillä oli myös yhteinen radio-ohjelma. Toinen yhteistyökumppani radio-ohjelmassa oli Irjaa ennen kirjailija Liisa Mäntymies. Kirkkososiologian liekkiä piti sitkeästi yllä ystävämme Tapio Lampinen, josta tuli tohtori ja myös joksikin aikaa professuurin haltija.

Maailma veti mukanaan ja vuoden 1980 alussa päätoimittaja Mikko Pohtola tarjosi pysyvää toimittajan paikkaa Suomen Kuvalehdessä. Siitä ei voinut kieltäytyä. Seitsemän vuotta toimittajana, paljolti sota- ja ulkomaanreportterina, olivat ehkä jännittävintä journalistista työtä urallani: Lähi-itä, Afrikka, Aasia, Latinalainen Amerikka – koko maailma oli työkenttänä. Toimittaja Rauli Virtanen oli jo näyttänyt mallia Suomen Kuvalehdessä, mistä hän oli siirtynyt muihin välineisiin. Sittemmin Rauli on vieraillut maailman jokaisessa maassa ja työskentelee lukuvuoden 2015-16 professorina Tampereen yliopistossa. Nautin työstä, reportaaseista, haastatteluista ja henkilöjutuista. Maailma on autettinen, jos sen kohtaa aivan huipulla – tai aivan pohjalla.

Seuraavaksi työtä tarjosi 1987 Kotimaa, jonne olin kirjoittanut ensimmäiset juttuni jo 1960-luvulla. Päätoimittajan tehtävä oli kutsu mieluiseen työhön. Aloitin innokkaasti, täysillä, sillä lehti kaipasi uudistusta, joka lähtikin hyvin käyntiin. Vain parin vuoden kuluttua eteeni tuli uusi houkutus, kun Yhdyspankin Jaakko Iloniemi oli perustamassa uutta yksikköä yhteiskunta- ja viestintäsuhteiden konsernitasolle ja halusi minut sinne. Pääjohtajaksi pian siirtyvä Ahti Hirvonen tuki ajatusta. Kiusaus oli ylivoimainen: pääsisin tutustumaan sisältäpäin niihin talouden mekanismeihin, joista olin opiskellut valtiotieteellisessä ja raportoinut toimittajana. Kysyin neuvoa kirkon johdolta, koska olin sen ”puolivirallisen lehden” vetäjä, töissä Kotimaassa: arkkipiispa John Vikström vastusti ajatusta, mutta tein oman pääni mukaan.

Juuri samoihin aikoihin alkoi pankkikriisi, joka teki pankkiajasta todella jännittävän. Kriisin keskellä viestintämme toimi ja vastuulleni siirtyi vähitellen koko pankin viestintäjohtajan tehtävä: sisäinen ja ulkoinen tiedotus, sponsorointi ja sijoittajasuhteet, jotka tosin siirtyivät kriisin edetessä järeämpiin käsiin. Pääjohtaja Vesa Vainio luotsasi Hirvosen jälkeen pankkia ja yhteistyömme toimi erinomaisesti.

Jaakko Iloniemi siirtyi EVAn toimitusjohtajaksi. Läheinen työtoveri pääjohtajan kriisiryhmässä oli myös Eira Palin-Lehtinen, josta tulikin seuraajani viestintäjohtajana. Pankissa ollessani Iloniemi kysyi kerran leikillään, ”annatko luvan ryhtyä Suomen Kuvalehden kolumnistiksi” ja minä vastasin: ”Mielelläni, jos sinä annat luvan minulle tehdä tv-ohjelmaa Lenita Airiston kanssa.”

Lenitan kanssa teimme vauhdikkaita, yhteiskunnallisia keskusteluohjelmia pienin voimin parin vuoden ajan. Ne ovat yhä nähtävissä Lenitan kotisivuilla. Iloniemen katkeamaton pesti Suomen Kuvalehdessä kesti ehkä pitempään kuin lehden kenenkään muun kolumnistin: hän lopetti yli neljännesvuosisadan jälkeen, vasta siirryttyäni eläkkeelle syksyllä 2014.

Kotimaa-lehti kutsui uudelleen keväällä 1993 – ja jälleen mentiin, vaikka pankki eli mielenkiintoista vaihetta. Ajattelin, että Kotimaalle olen sittenkin tärkeämpi kuin pankille. Näin tynnyttelin huonoa omaatuntoa siitä, että kaverit jäivät pankkikriisin keskelle. Lehden uudistaminen oli taas tehtävä ja se tehtiin niin, että levikki lähti nousuun.

Rakensimme ”viikkosanomalehden”, taloudellinen tilanne oli pakottanut karsimaan ilmestymiskerrat jo aiemmin. Alkujaan kolmipäiväinen sanomalehti alkoi muistuttaa kerran viikossa ilmestyvää aikakauslehteä. Tässä työssä erinomainen kumppani oli Jyrki Jantunen, josta tuli myöhemmin Suomen Kuvalehden toimituspäällikkö.

Kotimaassa oli erinomainen toimitus, editorit, kirjoittajat, visualistit ja avustajat, jotka osoittivat kykenevänsä korkeimman tason journalistiseen työhön. Kotimaasta tuli vaikuttaja, jonka jutuissa, haastatteluissa, reportaaseissa ja kannanotoissa käynnistetyt keskustelut nousivat kansallisen tason puheenaiheiksi. Tämä oli Kotimaan olemuksen ja linjan mukaista, sillä olihan se perustettu 1905 nimenomaan kristillis-yhteiskunnalliseksi sanomalehdeksi.

Tuohon aikaan tein poliittisen teon: laitoin nimeni presidenttiehdokas Martti Ahtisaaren tukijoiden listaan, jolla oli jo kaksi arvostamaani teologia, arkkipiispa Mikko Juva ja Terho Pursiainen, joka tosin jättäytyi siitä pois myöhemmin.  Tunsin Ahtisaaren erinomaiset saavutukset Namibian itsenäistymisprosessissa ja arvelin, että tuolle miehelle voisi uskoa Suomen peräsimen.

Kannatusta seurasi arvostelua julkisuudessa, varsinkin kun annoin luvan julkaista Kotimaan yleisönosastolla kirjeen, jossa kysyttiin, uskooko Elisabet Rehn Jeesukseen historiallisena henkilönä. Hän oli epäillyt tätä julkisesti. Tästä muutaman rivin lukijan jutusta paisui melkoinen keskustelu. Rehn itse on syyttänyt vielä viimeksi joulun 2014 Kotimaa-lehdessä, että käytin Jeesusta aseena häntä vastaan presidentinvaalissa. Se ei pidä paikkaansa, päinvastoin, annoin hänelle mahdollisuuden selostaa avoimesti uskonkäsitystään Kotimaassa. Kirkollisen lehden velvollisuus oli keskustella tästä asiasta.

Viimeisin houkutteleva työkutsu tuli vuoden 1996 alussa: tarvittiin lehtiuudistusta, nyt Suomen Kuvalehdessä, jossa olin ollut seitsemän vuotta toimittajan töissä. Jälleen uusi tehtävä tuntui omalta hommalta. Tätä kirjoitettaessa kutsusta on lähes 19 vuotta. Aika Suomen Kuvalehdessä on ollut äärimmäisen kiinnostava. Olen kirjoittanut lehden kaikki pääkirjoitukset yhtä lukuunottamatta – sen yhden teki ensimmäisenä kesänä toimituspäällikkö Jarno Forssel. Joka viikko lehdessä on ollut yksi laaja pääkirjoitus ja pari pienempää kommenttia. Kannanottoja lähes kaikkeen mahdolliseen on kertynyt kolmisen tuhatta. Muutamia niistä on arkistoitu näille kotisivuilleni.

Mielipiteet ja kannanotot ovat sellaisia, myös lehden nimissä tehdyt, että niistä voi nähdä suunnilleen näkemykseni kulloiseenkin asiaan. Lisäksi olen pitänyt journalistin taitoja yllä tekemällä harvakseen juttuja, haastatteluja ja reportaaseja. Ja tietysti myös valokuvannut – siitähän kaikki alkoi.

Suomen Kuvalehden päätoimittajan työssä oli kolme asiaa ylitse muiden. Ensimmäinen oli loistava tiimi: toimitukseen ovat valikoituneet Suomen parhaat toimittajat, valokuvaajat, graafikot ja freelancerit. Joukko oli kuin sinfoniaorkesteri: pienestä viittauksesta ilmoille kajahti sointu, jossa jokainen instrumentti oli paikallaan ja antoi puhtaan äänen, ammattilaisen täyden panoksen. Monta kertaa ajattelin, että tällainen joukko – kunhan saan sen loistamaan ja kunhan teen jokaisesta tähden, voimme olla maailman parhaita alallamme. Toinen merkittävä asia oli vanhan lehden ainoalaatuinen rooli suomalaisessa yhteiskunnassa ja maan historiassa: kaikkialla arvostettiin Suomen Kuvalehteä ja sen päätoimittajaa pidettiin sen mukaisesti kunniapaikalla. Oli ilo tehdä ammattilaisten kanssa arvostettua työtä.

Kolmas eikä vähäisin Suomen Kuvalehden ”hyvyys” on sen lukijakunta: maanlaajuinen joukko Suomen fiksuimpia ihmisiä. Sieltä tuli myös tiukkaa palautetta, kun teimme virheitä: ”Olen tottunut luottamaan teihin, miten te voitte…”

Vuosien mittaan olen ollut mukana monessa journalistin työn ohella, järjestöissä, tietokirjojen tekijänä, puhujana ja yllyttäjänä puolustamaan sanavapautta. Välillä on tullut turpiin, välillä voittoja, esimerkiksi kunnianleikkausoikeudenkäynneissä.

Akkuja olen lataillut kesäpaikallamme Rovaniemen Jokilammella. Metsä on ollut harrastukseni: metsänhoito, marjastus, metsästys ja kalastus. Veljieni kanssa olemme istuttaneet yli 40 000 puuta. En ole ajatellut lukea kaunokirjallisuutta sitten kun jään eläkkeelle, koska olen lukenut sitä innolla koko ajan, kuten myös seurannut teatteria ja kuunnellut musiikkia. Aion jatkaa entiseen tapaan.

Työsopimukseni Suomen Kuvalehden kanssa alkuvuonna 1996 oli merkitty päättyväksi täyttäessäni 63 vuotta. Viimeinen lehti ilmestyi päivää ennen tätä. Virallisesti eläke alkoi 1.9.2014. Sen jälkeen olen käynyt mentorikoulutuksen. Elämä on mielenkiintoista. Jotain uutta on taas edessä. Näillä sivuilla on näytteitä työstäni ennen – ja uusia kannanottoja maailmaan juuri nyt sitä mukaa kuin niitä kirjoitan. Nämä sivut ovat nyt medium, jolla esiinnyn.

Eläkkeelle siirtymisessä suurin vaikeus on ollut tietotekniikka. Siihen asti apuna olivat lehden spesialistit sekä sihteeri. Nyt on pärjättävä vähemmällä.

Helsingissä jouluna 2014

Tapani Ruokanen