Uusimmat kommentit

Kirkko on ajateltava uusiksi

”’Eikö sitä Hirvosta saada millään vaiennetuksi.”

”Hänen pitäisi opetella hiukan nöyryyttä.”

”Häntä pitäisi alkaa vähitellen kuunnella.”
Kirkon päättäjät ovat seuranneet Ahti Hirvosen, 83, mielipiteitä kolmen vuosikymmenen ajan sekavin tuntein. Tämä mies soveltaa talouselämän tuntemustaan kiusallisesti kirkon tulevaisuutta pohtiessaan. Hänen mielestään kirkko on tuhon tiellä.Tuho ei kuitenkaan ole tulossa vain sieltä, mistä sitä moni odottaa: homoliitot, naispapit tai muut opilliset kysymykset eivät kirkkoa yksin kaada. Se on tukehtumassa omaan itseensä.
”Kirkon nykyjohto ei ole vastuussa ongelmista, jotka ovat kehittyneet vuosikymmenien kuluessa. Sen sijaan sillä on vastuu siitä, että käynnistetään kaikki tarvittavat toimet näihin vastaamiseksi”, Ahti Hirvonen sanoo.Koko julkinen sektori on Suomessa kriisissä – siksi on käynnissä sote- ja kuntauudistus. Myös kirkko tarvitsee rakennemuutoksen, koska sillä on samoja ongelmia, osin vielä jyrkempiä.”
Kenen vastuulla on kirkon kehittäminen? ”En ole löytänyt säädöksistä mainintaa tästä ja se pelottaa. Hallinnon ja talouden olosuhteet ovat muuttuneet ja muuttumassa entistä jyrkemmin. Nykyisillä staattisilla järjestelmillä ei selvitä.”
Hirvonen sai oppinsa runsaat pari vuosikymmentä sitten luotsatessaan Suomen Yhdyspankin pääjohtajana pankkimaailman pakkouudistusta, joka jälkeenpäin ajatellen onnistui Suomessa ehkä paremmin kuin monessa muussa maassa. Muualla pankkeja on nyt kriisissä, mutta ei Suomessa.Kirkon ongelmien syyt ovat paljolti rakenteellisia, kuten talouselämän, pankkimaailman ja julkisen sektorinkin.
Kirkon omaisuudesta huomattava osa on sitoutunut kirkkorakennuksiin, hautaus­maihin ja muihin vaikeasti realisoitaviin kohteisiin. Kirkon taloutta rasittaa kolmen miljardin euron kattamaton eläkevastuu.”Kirkon eläkevastuuta on verrattu muiden eläkelaitosten tilanteeseen, mutta kirkko ei kuulu yhteisvastuun piiriin niin kuin useimmat muut. Kuntien eläkelaitos hoitaa sen asioita vain teknisesti. Kirkon on itse vastattava rahojen riittämisestä.”
Talous oli vahvalla pohjalla vielä 1970, kun suomalaisista 95 prosenttia kuului kirkkoon ja henkilöstöä oli noin 10 000. Vuoden 2013 lopussa noin 75 prosenttia suomalaisista oli kirkon jäseniä ja suunta on jatkuvasti laskeva. Kirkosta eronneiden ja siihen liittyneiden erotus oli viime vuonna 44 312 jäsentä. Henkilöstön määrä on kaksinkertaistunut v:sta 1970 noin 20 000 työntekijään. Pienemmillä tuloilla pitäisi kattaa kaksinkertaiset menot.
”Eroaminen ei ole vielä ehtinyt vähentää olennaisesti kirkon tuloja, koska eronneista 70 prosenttia on nuoria aikuisia, joilla ei ennen eroa ollut sanottavasti verotettavia tuloja. Kirkon tulojen väheneminen kiihtyy, kun vanhat kirkollisveron maksajat poistuvat eikä uusia tule tilalle.”
Hirvosen ajatuksilla on kirkossa tukijoita, vastuunkantajia, avaintyöntekijöitä, teologeja sekä talouselämässä vaikuttavia maallikoita. He ovat perustaneet think tankin, ajatuspajan Kirkko 30, jossa on kehitelty kirkon pelastamisen mallia.”Tarvitaan kokonaisohjelma ja siihen liittyvä päättäjille suunnattu koulutusohjelma, jossa käydään läpi käytettävissä olevat realistiset vaihtoehdot. Aikaa muutosten toteuttamiseen voi olla yllättävän vähän, kun 1,4 miljoonaa kirkon jäsentä on enemmän tai vähemmän lähtöviivalla.”
Hirvosen mukaan johtamisen ja päätöksenteon tehostamiseksi pitäisi tehdä syvällisiä muutoksia. Kunnallisella puolella on käynnissä voimakas muutos konserninjohtamisen suuntaan. Se voisi olla kirkonkin malli.
”Kirkko olisi konserni ja hiippakunnat hyvin pitkälle itsenäisiä osakonserneja. Talouden elinkelpoisuus tutkittaisiin tekemällä konsernitase, -tuloslaskelma ja -tilintarkastus. Tosiasiassa kirkko on toiminnallisesti jo nyt konserni, mutta ei käytä sen välineitä.”
Monissa yhteisöissä rakenteellisten muutosten suunnittelu on osa strategiaprosessia.”Kirkon meneillään olevassa vuoteen 2020 ulottuvassa strategiatyössä hallintoon ja talouteen liittyvät kysymykset on kuitenkin rajattu pois. Tarvittaisiin ulkopuolisten asiantuntijoiden vetämä suunnitteluryhmä tekemään ehdotus tämän alueen strategias­ta. Suomen hallitus on käyttänyt Sitraa uuden politiikan ideoimisessa.”
Millainen kirkon pelastusohjelma sitten voisi olla?
”Kirkon varsinainen toiminta tapahtuu seurakunnissa, joiden jäsenet ylläpitävät kirkkoa jäsenmaksuillaan. Siellä on myös paras paikallistuntemus. Hiippakuntien ja seurakuntien pitäisi olla entistä selvemmin vastuussa kirkon toiminnasta.”
Kirkon nykyinen toimintakulttuuri ja rakenne perustuvat kuntien ja valtion hallintoon, historiallisista syistä. Nämä mallit ovat johtaneet koko julkisen sektorin suuriin vaikeuksiin, koska niiden uudistaminen on vaikeaa. ”Julkishallinnolle tyypillinen samojen asioi­den käsittely monissa portaissa vie paljon kirkon avainhenkilöiden aikaa, lisää kustannuksia ja hidastaa päätöksentekoa. Uudistuksia on vaikea viedä läpi.”
Hirvonen lopettaisi nykymuotoisen ja raskaan kirkolliskokouksen, jonka toiminta käynnistyi 1974.Korkein päättävä elin kokoontuu kaksi kertaa vuodessa viikoksi kerrallaan ja sillä on yhdeksän valiokuntaa valmistelemassa asioita. Kirkon ”parlamentista” on tullut lainsäädäntöelin, joka lisää byrokratiaa koko kirkossa ja hidastaa päätöksentekoa. Tärkeät päätökset vaativat aina kolmen neljäsosan enemmistön.
”Yksityisellä ja kolmannella sektorilla ei ole varaa julkishallinnon malleihin ja kirkonkin on päästävä niistä eroon varojen vähetessä. Osa kirkolliskokouksen asioista voitaisiin päättää piispainkokouksessa tai kirkkohallituksessa, osa hiippakunnissa. Uusi kirkolliskokous voisi olla päivän mittainen kirkon vuosikokous.”
Avainhenkilöistä vaaleilla valittaisiin vain piispat, heidätkin määräajaksi. Muut toimihenkilöt voisi valinnan tehnyt elin tarvittaessa erottaa – erottamattomien virkamiesten rälssin aika on ohi. Hiippakunnat olisivat keskenään tasa-arvoisia, arkkihiippakunnan käsitteestä luovuttaisiin.
”Arkkipiispa toimisi piispainkokouksen puheenjohtajana ja hoitaisi edelleen kansainvälisiä ja muita kokonaiskirkon tehtäviä. Piispat valitsisivat hänet keskuudestaan määräajaksi.”
Hiippakunta olisi toiminnan ohjaaja, joka vastaisi myös hallinnosta ja taloudesta omalla alueellaan. Ylin päättävä elin olisi hiippakuntavaltuusto, jonka jäsenet valittaisiin seurakuntaneuvostoissa. Kunkin seurakunnan jäsenet valitsisivat vaaleilla seurakuntaneuvoston. Se palkkaisi ja erottaisi kirkkoherran ja muut seurakunnan työntekijät.
”Päätöksentekoa pitäisi siirtää lähemmäs seurakuntia ja niiden jäseniä. Seurakuntajako olisi alueellinen, kuten nytkin, mutta kirkon jäsenet voisivat tehdä aloitteita myös muulla pohjalla toimivien seurakuntien perustamiseksi. Heillä olisi myös vapaus valita oma seurakuntansa – se motivoisi kirkkoon kuulumista ja osallistumista.”
Valtakunnallisella tasolla kirkko hoitaisi vain kaikkia koskevat asiat, kuten oppikysymykset, yhteydet viranomaisiin ja toisiin kirkkoihin. Samoin sinne kuuluisivat eläkeasiat ja sellaiset palvelut, joiden tuottaminen keskitetysti on edullisinta.
”Kirkko on nykyisin hyvin työntekijäkeskeinen ja siksi sisäänpäin kääntynyt. Useimmiten toimielinten puheenjohtajat ovat kirkon työntekijöitä. Ulospäin avautumista edistäisi, jos puheenjohtajat piispainkokousta lukuun ottamatta valittaisiin kirkon työntekijäkunnan ulkopuolelta.”
Miksi sitten kaikki tämä vaiva? Eikö olisi parasta antaa ajan hoitaa tehtävänsä? Monet muutkin instituutiot­, kunnat, puolueet ja järjestöt ovat kriisissä. Hirvosen lähtökohta on kahtalainen. Ensimmäinen on karu: kirkon menot on sopeutettava niihin tuloihin, joita jäsenet antavat kirkon käytettäväksi. Toinen on missio, kirkon tehtävä:
”Kirkon missio, kristillisen sanoman levittäminen ja lähimmäisen rakkauden toteuttaminen on loputtoman suuri tehtävä, jota kirkko ei saa koskaan kokonaan tehdyksi. Siksi se voi valita toiminnan laajuuden voimavarojensa mukaan. Vuosien mittaan on kertynyt tehtäviä, jotka eivät ole mission kannalta välttämättömiä.”
Monet seurakunnat neuvottelevat parhaillaan henkilöstön vähennyksistä. Hirvosen mukaan alaspäin suuntautuvan kierteen oikaisemiseksi säästöjä pitäisi keskittää enemmän keskushallintoon eikä seurakuntiin, etteivät palvelut heikkene, työkuorma lisäänny ja työmotivaatio alene.”Henkilöstön tyytymättömyys heijastuu jäsenistöön ja vauhdittaa edelleen kirkosta eroamista. Syntyy alaspäin suuntautuva kierre, joka ruokkii itseään. Supistuvan yhteisön johtaminen on todellinen taitolaji.
”Voimavaroja, resursseja, voidaan lisätä korvaamalla virkakuntaa vapaaehtoisilla. Sellaisia on kirkolle tarjolla enemmän kuin on voitu työllistää – he ovat kirkon rajaton resurssipankki. Heidän käyttönsä vaikuttaa kahdella tavalla myönteisesti: työ tulee tehdyksi ilman palkkaa ja vastuun kantaminen motivoi vapaaehtoiset uudella tavalla jäsenyyteen ja kirkon mission toteuttamiseen.”
Hirvosella on resepti siihenkin, jos kirkon sisäistä saneerausta ei onnistuta toteuttamaan:
”Silloin on perustettava uusi kirkko. Vanhasta kirkosta muodostettaisiin omaisuudenhoitoyhteisö, jolle jäisivät kiinteistöt ja suuri osa muusta kirkon omaisuudesta, samoin eläkevastuut ja henkilöstö, jota ei uudessa tarvita. Se vuokraisi toimitilat uudelle kirkolle ja ulkopuolisille sekä hankkisi varoja myymällä tarpeetonta omaisuutta. Uudelle yhteisölle siirtyisivät missioon liittyvät tehtävät ja henkilöstö, joka tarvitaan niiden toteuttamiseen.”
Hirvosen mukaan uuden kirkon ympärille voisi syntyä palveluyrityksiä, jotka ottaisivat vastaan sen toimeksiantoja, mutta myös ulkopuolisten tarjoamia tehtäviä. Miksi Ahti Hirvonen on käyttänyt vapaa-aikaansa kirkon pohtimiseen vuosia – miksi hakata päätä seinään?
”Tärkein syy on se, että uskon siihen, mitä kirkko opettaa. Tosin uskoni on yksinkertaista, teologinen osaamiseni ei riitä monimutkaisten asioiden ymmärtämiseen. Uskoon liittyy velvollisuus asettaa oma aika ja osaaminen seurakunnan käyttöön.”
Hirvonen kirjoitti 1993 Karjalainen-lehdessä: ”Elämä on kuin matka, jota voimme kulkea vaihtoehtoisia teitä. Iankaikkiseen elämään vie vain yksi tie, jolle Jumala kutsuu meitä. Ilman Häntä emme sitä löydä.”
Hirvonen ei ole vain hakannut päätänsä seinään. Hän on antanut panoksensa Tuomasmessun ja HelsinkiMission luottamus- ja vapaaehtoistehtävissä. Niiden johtamisjärjestelmät ovat kunnossa. Hirvosen mukaan monet kirkon avainhenkilöt jakavat hänen huolensa kirkon tulevaisuudesta, mutta eivät voi ottaa sitä esille ilman vaaraa joutua sivuraiteelle tai astua toisen varpaille.
”Minulla tällaista vaaraa ei ole. Kirkon haasteiden nostaminen laajempaan keskusteluun on mielestäni välttämätöntä. Minulle se sopii hyvin, koska en pyri mihinkään enkä myy mitään. Muutenkin jäljellä oleva aikani on niin lyhyt, että kestänen sen ilman oman kirkon virallista hyväksyntää.”
Sitä Hirvonen on saanut naapurikirkolta: arkkipiispa Johannes myönsi Pyhän Karitsan Ritarikunnan 1. luokan komentajamerkin työstä ortodoksikirkon hyväksi.

Kansainvälinen uudistusliike

Kirkon suurin vaara on tukahduttava byrokratia ja orastava talousromahdus. Kirkkojen jouduttua kriisiin eri puolilla maailmaa on syntynyt jäsenistöstä nousevaa liikehdintää kirkon uudistamiseksi. Sitä on kutsuttu eri nimillä, yhteistä on käsite emerging church, esiin nouseva kirkko. Se lähtee liikkeelle ilman kirkon johdon myötävaikutusta eikä toimi sen ohjauksessa.Suomessa on syntynyt toisistaan riippumatta samansuuntaisia liikkeitä, kuten Tuomasmessu, Hengen uudistus kirkossamme, Kirkonrakentajien foorumi, Effata – Alati uudistuva kirkko, Myytinmurtajat, Kirkko 2015+ ja Kirkko 30.Uusia liikkeitä yhdistää ajatus siitä, että kirkon jäsenistön on tehtävä aloite kirkkonsa uudistamiseksi. Osa liikkeistä uudistaa kirkkoa, osan vaikutus heikkenee vähitellen. Työntekijäjärjestöt sen sijaan ovat olleet passiivisia, vaikka kyse on niiden jäsenten työpaikoista ja eläkkeistä.Suomessa on keskusteltu myös uuden järjestön perustamisesta: Pelastakaa kirkko ry. (PK) edistäisi ja tukisi evankelis-luterilaisen kirkon rakenteen ja toiminnan uudistamista, jotta se pystyisi hoitamaan perustehtäväänsä. Järjestö ei ottaisi kantaa oppikysymyksiin. Voimavaroja voi lisätä korvaamalla virkakuntaa vapaaehtoisilla.

 

(2.5.2014)