Uusimmat kommentit

Pohjoisen ääni

Oulun piispa Samuel Salmi, 62, kieltäytyy olemasta kuin Ruotsin kuningas, jonka pitää olla paikalla, mutta sanomatta mitään. Salmi on kauhuissaan siitä, mitä kaivosyhtiöt ovat tekemässä hänen hiippakunnalleen. Siksi hän puhuu.

”Millä oikeudella kansainväliset yhtiöt tulevat tänne ja ryöstävät uusiutumattomat luonnonvaramme meiltä ja tulevilta sukupolvilta?” hän kysyy. Kittilän kunnanjohtaja ihmetteli Salmen ottaessa yhteyttä kaivosasioissa, mitä tekemistä Oulun piispalla on niiden kanssa. Salmi vastasi: ”Maa on Herran – nämä asiat kuuluvat myös piispalle.”

Suuryhtiöt syövät Salmen mukaan kuormasta, koska eivät pärjää muuten. ”Ei pidä olla sinisilmäinen ja sokea. Me olemme vain savua verrattuna niihin rikkauksiin, joita Maassa on.”

Piispaa hirvittää millaisia määriä kalliota louhitaan, jotta saadaan muutama gramma kultaa. Vuosi sitten Salmi puhui, ettei Suomi kestä toista Talvivaaraa, kun vuoto alkoi: ”Sen jälkeen on tullut kaksi. Ympäristöministeriö ei kanna vastuutaan, jos kaivos voi vuotaa kolme kertaa. Kyse ei ole enää sattumasta vaan rakenteellisesta virheestä. Ne, joilla on omaisuutta, pitävät kynsin hampain kiinni osuudestaan kansainvälisissä pörssiyhtiöissä näkemättä omaa väliaikaisuuttaan.”

Salmi on itse kotoisin pohjoisesta, Pallas- ja Keimiötuntureiden katveessa syntynyt, taaperona kotipihalta Olostunturia katsellut. Hän on kasvanut kiinni Lapin luontoon. Sen kauneus ja pyhyys esiintyy hänen saarnoissaan ja kirjoituksissaan. Luonto ei kuitenkaan ole mystiikan tai romantiikan aihe.

”Kuka tahansa voi tulla mistä päin maailmaa tahansa ja julistaa omistavansa täältä löydetyt mineraalit. Meille jäävät tyhjennetyt kuilut. Ainoana hyötynä muutaman vuosikymmenen palkat, jotka saamme työstä yhtiölle.” Salmi myöntää, että kaivostoiminta sisältää myös paljon myönteistä, työllisyyden ja paikkakunnan hyvinvoinnin näkökulmasta – yhdelle sukupolvelle.

”Kaivostoiminta on totaalista riistoa, sillä se tyhjentää lopullisesti luonnonvaran, joka ei koskaan uusiudu. Samalla aiheutetaan vahinkoa herkälle luonnolle. Pohjoisen ihminen ei hyväksy sitä, että suurpääomalle annetaan mahdollisuus ryöstää luonnonvarat ja viedä hyöty pääsääntöisesti ulkomaisiin laareihin. Tämä on siirtomaapolitiikkaa tässä ajassa.”

Piispa puhuu siitä, että ”Maan ääni ei kuulu”: ”Äiti Maa – siitä pohjoisen ihminen puhuu. Jos sitä käytetään hyväksi, hyödyn pitää korvautua pohjoisen Suomen hyväksi. Kaivosvero olisi oikea tapa lisätä vastuuta. Ekologisen ympäristön ja syntymättömien sukupolvien edut on turvattava.”

Salmi kertoo esimerkkejä kaivosverosta Australiassa, Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa. Sen avulla suojellaan ympäristöä ja valmistaudutaan yllätyksiin: ”Jos syntyy ongelmia, kaivosyhtiö voi lopettaa ja unohtaa jälkityön, varsinkin konkurssitilanteessa. Täytyy olla puskurirahastoja, joilla luonto palautetaan mahdollisimman alkuperäiseksi. ”

Samuel Salmi liikkuu luonnossa, myös metsästäen. Piispalle Pohjola on yhä paratiisi, yhä: ”Tämä maailma, jossa elämme on menetetty paratiisi. Jos luonnon tasapaino hävitetään, ei mene vain luonto vaan jotain omasta ihmisyydestä. Sitä paitsi: luonto potkaisee takaisin, ei hyväksy ryöstöä vaan vastaa. Luonto on ihmisen ystävä, mutta jos sitä kohdellaan väärin, se on säälimätön.”

Piispa muistuttaa kokonaisuudesta, josta syntyy ainoalaatuinen kokemus: voi nauttia luonnon hiljaisesta puheesta, olla mikä on. ”Olen itse oppinut saamelaisen kulttuurin kautta, mitä on luonnon hiljainen kieli. Luonto myös kuuntelee ihmistä, kun sille puhuu. Kyse ei ole mystiikasta vaan realiteeteista: saamelaiset ovat eläneet vuosituhannet osana luontoa. Olen itsekin kasvanut siihen, ettei luonnosta saa ottaa enempää kuin tarvitsee, ei metsästä, ei kaloista, ei eläimistä. Ja jos saadaan suuria saaliita, on jaettava toisille.”

Salmi on tällä hetkellä episkopaatin vanhin piispa, myös virkaiältään. Hän seuraa huolestuneena kehitystä kirkossa ja yhteiskunnassa: ”Yhteiskunta on kuin laiva, joka vuotaa, mutta kapteenia ei näy. Valitettavasti kirkkolaivaakin riivaavat monet vuotokohdat. En syytä henkilöitä vaan ajan henkeä. Tarvittaisiin niitä, jotka haluavat näyttää suuntaa.”

Piispa oli äskettäin laajan hiippakuntansa pohjoisimmassa kolkassa Utsjoella – eteläisin on Perho tuhannen kilometrin päässä – missä häneltä tultiin kysymään kansalaistapahtumassa Tenon rannalla: miksi kukaan ei enää uskalla puhua kristinuskon ydinasioista, miksi ei puhuta Kristuksesta? ”Pohjoisessa on syvä huoli kirkosta, mutta myös yhteiskunnasta – siitä, miten valtio kohtelee näitä alueita ja ihmisiä. Täällä koetaan syvää epäoikeudenmukaisuutta. Tulevat sote- ja kuntaratkaisut horjuttavat turvallisuuttamme ja terveyttämme.”

Piispa kertoo, että taksisynnytyksiä on jo nyt aivan liikaa. Akuutin sairauskohtauksen saanut joutuu ajamaan satoja kilometrejä saadakseen apua, esimerkkinä liuotushoito. ”Pohjois-Suomi on ajettu täysin marginaaliin terveydenhuollossa ja opetuksessa. Apua ei saa äkkitilanteessa. Ehkä tilanne muuttuu vasta, kun joku korkea päättäjä saa sairauskohtauksen pohjoisessa. Kouluja on lakkautettu, saamelaiskulttuurin vaalijasta, pienestä ammatti-instituutistakin suunnitellaan vähennettäväksi koulutuspaikkoja.”

Pohjoisen ihminen on ahdistunut, mutta myös loukkaantunut. Piispa puhuu pohjoisen puolesta, koska puolueetkin ovat sen unohtaneet: ”Meille sanotaan, että mikä teitä pidättää, tulkaa sieltä syrjäseuduilta pois. Se loukkaa, se on henkistä kolonialismia. Sivuutetaan pohjoisen rikas kulttuuri, saamelainen ja suomalainen. Ihmisten kokemus on täällä sama taustasta riippumatta vasemmistoliitosta kokoomukseen. Äänestäjiä on täällä niin vähän, ettei meistä piitata.”

Piispa Salmi on keskustellut tilanteesta kalottialueen muiden piispojen kanssa, kokemus on sama myös naapurimaissa: pohjoisen ääni ei kantaudu etelään. ”Tämä ei ole provinssin ääni, joka pitää vaientaa, koska emme muka tiedä, mitä rauhaamme kuuluu. Meillä on oma kulttuuri ja erilainen ihmistyyppi. Toivomme että sitä kuullaan. ”

Salmi muistuttaa, ettei elämä ole pintaliitoa. Hänen muotokuvassaan tuomiokapitulissa on latinankielinen lause duc in altum – Jeesuksen sanat Pietarille. Nämä sanat ovat ristissä, jonka paavi Johannes Paavali II antoi piispa Salmelle vuonna 2002. ”Souda syvään veteen. Olemassaoloa määrittelevät kysymykset kulkevat syvällä.”

Oulun hiippakunnan noin 600 000 asukkaasta vielä 545 000 on luterilaisen kirkon jäseniä. Piispa Salmi pitää kirkosta eroamisbuumia ”asennetautina”. ”Se köyhdyttää kulttuuriamme ja ihmisen itsensä. Äkillinen ja mielijohteesta tehty ratkaisu vahingoittaa. Yllättäviltä tahoilta on noussut myös kirkon puolustajia, kuten ulkoministeri Erkki Tuomioja, joka tunnustautuu ateistiksi. Hän on oikeassa. Kyse ei ole yksilöllisestä asenteesta, vaan yhteiskunnan kokonaisterveydestä.”

Salmen mielestä ihmisen pitää kysyä itseltään ”ymmärrätkö mitä teet?” Ihmisiä painostetaan myös yhteisöllisesti eroamaan kirkosta: ”Yhteiskunta on haavoittunut syvästi, kun se sallii nettieron kirkosta. Ravintoloissa, kouluissa, armeijassa harjoitetaan ryhmäpainostusta. Yksilöä pitäisi suojella tämmöiseltä. Oikeusoppineet ovat olleet turhan hiljaa. Kyse on kulttuurin syvärakenteesta ja arvopohjasta, jolla yhteiskuntaa viedään eteenpäin.”

Salmen mukaan uskon ja uskontojen todellisuus on fakta, jonka kanssa on elettävä: ”Siitä ollaan tekemässä ongelmaa. Kaikesta muusta voi puhua, mutta uskosta puhuttaessa kysytään, onko se sopivaa, tasa-arvoista vai loukkaavaa. Kristillisellä uskolla on pitkä historia Suomessa. Kyllä siitä saa puhua.”

Piispa Salmen takana on kuuma kesä. Lähes jokaisena viikonloppuna oli joku suuri kesäjuhla tai muu kirkollinen tapahtuma. Yhdestä hän iloitsee erityisesti: vanhoillislestadiolaisten suviseuroista. Siellä tapahtui kirkkohistoriallinen hyppäys: ”Liike on tärkeä, siellä on suurenmoisia ihmisiä ja evankeliumin ydin. Hengellinen läpimurto tapahtui, kun vanhoillislestadiolainen väki otti ehtoollismessussa vastaan piispansa.”

Sisäpiiriläiset ymmärtävät teologiset hifistelyt, joihin Salmi viittaa: ensi kertaa oman ydinpiirin ulkopuolella oleva ykseyden symboli, piispa, saarnasi syntejä anteeksi parannusta pyytäville. Vanhoillislestadiolaisten johto säikähti – kiirehti selittämään jälkeenpäin omilleen, ettei piispan synninpäästö ollut pätevä. Salmi ei ole tästä moksiskaan:

”Suviseurojen rakkauden henki oli aito, ihmiset ottivat minut vastaan avosylin ja kaksin käsin. Tunsin, että nyt tapahtui jotain. Papit kävivät sanomassa, moneen kertaan, miten ihanaa oli, että toimitin messun. Illan aikana moni pyysi yksityisesti synninpäästön. Ensi kertaa liikkeen historiassa piispa johti pappien rukouksen sakaristossa.” Vanhoillislestadiolaisten johtaja Tuomas Hänninen pyyteli myöhemmin anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa – mutta ei antamaansa tuomiota. ”Olen ollut tästä tietoisesti hiljaa. On kyse isoista asioista. On annettava tunteiden laskeutua. Tämä on kallis asia myös minulle: haluan varjella ykseyttä, että liike säilyisi osana kirkkoamme. Siinä elää niin kirkas ja vahva evankeliumin todellisuus, ettei sitä voi asettaa kyseenalaiseksi.” Piispa haluaa antaa aikaa, jotta kriisin hyvät puolet pääsevät esiin ja keskustelu jatkuu avoimesti. Hänen suuri missionsa on kristittyjen ykseys, jota hän toteutti nuorena pappina Oulun ekumeniassa. Se oli myös väitöskirjan aihe. Sanojen ja tekojen lisäksi tarvitaan uskon kokemus, ”sydämen amen”: ”Myös rukoukselle on annettava mahdollisuus, sen kuuntelemiselle, mistä on kyse. Nyt ei ole julkilausumien aika. Vanhoillislestadiolainen liike halusi olla piispansa tukena, he tiesivät, etten tule oppimestarina vaan sydämen kutsumuksesta. Kun piispa otettiin rakkaasti vastaan, liike ei enää ole sama sen jälkeen.” Kansan syvien rivien ilo osoitti Salmelle, että eleellä oli sosiaalinen tilaus ja oli sen aika. Piispan viran ele muuttui henkilökohtaiseksi ja syväksi hengelliseksi kokemukseksi. Piispa Salmi kaipaa samaa hengellisyyttä kuin Suviseuroissa koko kirkkoon. ”Radiohartautta kuunnellessa painan toisinaan äänen pois – en kestä kuulla sitä hiiri-se-kissalle-takkia-ompeli –puhetta. Me edustamme Kristuksen asiaa maailmassa ja olemme toistemme palvelijoita. On tärkeää, että kirkossa on tilaa eri tavoin ajatteleville ja kriitikoille, myös epävarmoille etsijöille. Olennaista on seurata Mestarin ääntä, joka etsii heikoimman.” Salmella on hyvä käsitys taiteesta, kirjallisuudesta ja teatterista elämän käyteaineen lähteenä: ”Ne nousevat arvoista, jotka ovat lähellä kristinuskon ydintä elleivät peräti tulkintoja siitä. Tunnen olevani Oulun teatterinjohtaja Mikko Koukin kanssa samalla puolella auttamassa ihmisiä olevaisuuden jäsentämiseen.” Kristinusko on yksi, mutta sillä on useita kotikieliä. Salmen mukaan ”uskon ytimestä ei voi tehdä kompromissia”: ”Ihmisiä ei voi kuljettaa sokeasti. Ydin on Pyhässä Raamatussa, sana ihmisen vapauttamisesta, ilosta ja toivosta. Kirkon tapa löytää se on rukous, hiljentyminen, hengen elämä, salaisuus, toisen maailman ääni.” Piispalle ”oppi” merkitsee yhteistä kokemusta yli sukupolvien: ”Oppi ei ole itse usko, mutta se on uskon äidinkieltä, hengen todistusta, jolle voi antautua täysin sydämin.” Arvot ovat edelleen keskeisintä ja vastuu niistä on yhä enemmän yksilöillä. Kaikki instituutiot ovat heikentyneet eivätkä auktoriteetit enää sanele oikeaa ja väärää. Se muuttaa asioita: ”Kirkon tehtävä on vahvistaa nyt yksilöitä, joille on siirtynyt vastuu rauhan ja turvatun tulevaisuuden säilyttämiseksi. Usko ei muutu, mutta uskonnollinen kieli muuttuu. Ihmisen sydän ei muutu, kaipaus, ikävä, hyväksytyksi tulemisen tarve. Uusi maailma on tulossa, mutta vanhaakin jää.” Aurinkoisena lauantaiaamuna Oulun teatterin eteen alkaa kokoontua väkeä. Lämpiöön on pystytetty eri järjestöjen esittelytiskejä. On alkamassa piispansauvakävely, seitsemännen kerran. Paikalla on kaupunginjohtaja Matti Pennanen, muita vastuunkantajia ja ystävyyskaupunkien edustajia, joista yksi on imaami. Piispa odottaa erityisesti yhtä joukkoa: hän on haastanut jääkiekon huippujoukkueen Oulun kärpät mukaan. Ja sieltä he tulevat. Väki hurraa. Kansaa on lopulta paikalla useita satoja – joku laskee, että yli 600. Kävelylenkin voi valita voimiensa mukaan kolmesta vaihtoehdosta. Sen jälkeen on nokipannukahvit, ilmaiseksi. Joukko keski-ikäisiä miehiä kerääntyy kahvia hörppien piispan luo. Heillä on yhteistä asiaa: voisiko kirkko järjestää tilaisuuksia, joissa aikuinen mies voisi kohdata vastakkaisen sukupuolen edustajia? Piispa pitää ehdotusta tärkeänä. Hän ottaa sen huolekseen. Kriisi koskettaa yhteiskunnan kaikkia rakenteita, myös kirkkoa: ”Olemme syöneet eväämme”, piispa Samuel Salmi sanoo. Piispa Salmi ymmärtää työmarkkinoiden huolen työn tekemisen lisäämisestä, mutta ”ilman vakavaa yhteiskunnallista keskustelua ei pidä puuttua perusasioihin, jotka kuuluvat kirkon rakenteisiin” hän kommentoi arkipyhien siirtoaietta. Yhteisöllisyys ei synny vain sanoista: piispansauvakävely on Samuel Salmen tapa viedä joukkoja lähelle luontoa ja yhteistä kokemista. Näin piispa pääsee myös keskusteluyhteyteen ihmisten kanssa. Piispa kertoo ”maailman vanhimmasta työkalusta” eli paimenen sauvasta, joka suojelee, pitää lauman kasassa, luo turvallisuutta ja johon voi nojata. Samuel Salmi haluaa yhdistää piispanviran kautta hajallaan olevia kristittyjä. Hänen mukaansa suviseuroissa tapahtui vanhoillislestadiolaisten ja piispan kohtaaminen, joka muutti jotain pysyvästi. Piispansauvakävely kokosi syksyisenä lauantaina satoja oululaisia yhteiseen kuntotapahtumaan, joka on saanut Oulun seudun urheilutoimittajilta V