Uusimmat kommentit

Puola palasi Eurooppaan

Koululaisryhmä kiertää hyvässä järjestyksessä vuoden 1944 Varsovan kansannousulle omistetun museon hämärässä. Yli satavuotias tiilikolossi on alkujaan sähkökeskus, teollisuusrakennus, joka avattiin museona kapinan 60-vuotispäivänä kesällä 2004. Täällä käy yli miljoona ihmistä vuodessa.

Museo on kansakunnan muisti. Vaikka se on nimetty tuon yhden suuren kapinan mukaan, se kertoo laajasti Puolan historiaa. Koululaisen tulee tuntea kansansa vaiheet. Koko museo todistaa Puolan henkisestä peräänantamattomuudesta ja uudelleensyntymisestä – yhä uudestaan.

Puolan yli 1000-vuotinen historia on ollut yhtä olemassaolon taistelua muiden kansojen puristuksessa siitä saakka, kun länsislaavilainen ”tasankojen kansa” (=polanie) alkoi siirtyä alueelle.

Jokainen paviljonki herättää voimakkaita tunteita: ne on rakennettu kuin näyttämöiksi, historian välähdyksiä. Kaikki ovat mukana koettelemuksissa , myös lapset ja vanhat. Puolaa on aina silvottu, jaettu ja jyrätty, koskaan se ei ole menettänyt sieluaan.

Valloittajalla on värinsä. Yksi käytävä verhoutuu punaiseen valoon. Suuri sirppi ja vasara kertovat viimeisimmästä isosta yrityksestä nujertaa Puola: kommunistien vallan ajasta. Se on nyt ohi, vaikka isku tuntuu vielä sulkupolvissa.

Koululaiset ovat niin nuoria, että heille kommunismi on enää vain huone museossa, kuten natsien tuhoista kertovat paviljongit. Ihmiskunnan eksytysten ja harhaoppien kauheat symbolit, hakaristi sekä sirppi ja vasara on museoitu – toivottavasti ikiajoiksi.

Eivätkä nämä nuoret muista edes Solidaarisuutta, joka käynnisti viimeisimmän Puolan kapinan 1980-luvulla. Siksi palasia siitäkin on talletettu tänne yhteiseen muistiin.

Häliseviä oppilasryhmiä kierrätetään museossa, etteivät uudet sukupolvet unohtaisi, mitkä ovat ihmisen perusoikeudet, kuten itsenäisyys, kansalliset arvot ja vapaus oikeusvaltiossa. Uusi Puola perustaa identiteettinsä historiaan. Se on kansakunnan ankkuri.

Kymmenissä taulutelevisioissa tarinoivat jo edesmenneet veteraanit. Digitekniikka ja valot tekevät museosta elämyksen. Ne ovat tulleet kuvasuurennosten, julisteiden, lentolehtisten, univormujen, aseiden ja monenlaisten arkisten esineiden rinnalle. Koululaiset jonottavat ”Raunioiden kaupunki” –elokuvaan: se on pitkä ajo Veikselin yli vapauttajien lentokoneella raunioiden vielä savutessa.

Miksi on tärkeää muistaa? Puolalaisen paavi Johannes Paavali II:n mukaan puolalaiset eivät taistelleet vain oman vapautensa takia, vaan koko Euroopan kulttuurin ja maailman tulevaisuuden puolesta. Puola on nähnyt itsensä kommunismin aikana katolisen uhrimystiikan läpi: se kärsi ihmiskunnan puolesta.

Museossa on puolalainen kansallinen olemus. Sielua eivät valloittajat vuosisatojen kuluessa nujertaneet.

Kansannousu 1944 oli ylpeä yritys valloittaa sodan lopun häämöttäessä oma pääkaupunki takaisin saksalaisilta ilman liittoutuneitten apua. Kapinan piti kestää muutama päivä, kuten Varsovan gheton nousu edellisenä vuonna, mutta se jatkui 63 vuorokautta elokuun alusta lokakuun alkuun 1944.

Neuvostojoukot olivat jo lähellä Veikselin toisella puolella. Ne eivät tulleet apuun.

Kapinan hinta oli hirvittävä: arviolta 150 000 siviiliä sai surmansa, kolmannes saksalaisten ilmahyökkäyksissä. 40 000 miestä, naista ja lasta tapettiin kadulle. Yli 15 000 vangittiin. Neljännes Varsovasta raunioitui. Jäljelle jääneestä kaupungista tuhoutui vielä kolmannes seuraavina viikkoina ennen kuin neuvostojoukot häätivät saksalaiset tammikuussa 1945.

Puolalaiset ovat olleet historiansa aikana aina urhoollisia, verissä päin. Kun suomalaiset hankkivat diplomatiallaan erityisetuja Venäjän keisari-suuriruhtinaalta 1800-luvulla, puolalaiset kapinoivat.

Museo on tallettanut muistot, jotka on muistettava ”historian ja Jumalan edessä”, kuten paavi Johannes Paavali II sanoi, ”eikä totuutta ratkaisevista hetkistä saa sumentaa”.

Museo todistaa, kuinka yksittäiset ihmiset ovat uhrauksillaan ja rohkeudellaan vaikuttaneet historiaan. Uuden Puolan koululaisten muistiin halutaan piirtää lähtemättömästi, miten usko siirtää vuoria. Ja jokaista tarvitaan.

 

Puolan kehitys EU:n jäsenenä viimeisten kymmenen vuoden aikana on ollut häikäisevää. Muun Euroopan kipristellessä kriisissä, Puolan vientivetoinen talous on kasvanut viitenä viime vuotena nopeimmin EU:ssa, 18,2 prosenttia. Kun muu EU taantui viime vuonna, Puola kasvoi vielä parin prosentin vauhdilla.

EU aikoo investoida Puolaan yli 105 miljardia euroa seuraavana budjettikautena 2014-20120. Puola on EU:n viime vuosien suurin nettosaaja, yli 50 miljardia euroa yhdeksänä ensimmäisenä jäsenvuotena. Viime vuonna Puola sai noin 870 miljoonaa euroa, mikä on yli kolme prosenttia maan bruttokansantuotteesta.

”Mutta eikö Kreikkaankin ole investoitu 300 miljardia – pelkkään hengissä pysymiseen”, letkauttaa korkea virkamies, joka ei halua esiintyä nimellään. Hänen mielestään Puola ei enää ole utopia vaan hyvä sijoitus.

Puola houkutteleekin bisnestä: suoria sijoituksia on tullut 150 miiljardia euroa viimeisten kymmenen vuoden aikana. Maa on Saksan jälkeen Euroopan tärkein investointikohde.

Puolan tavoitteena on nousu Saksan kaltaiseksi talousmahdiksi. Vielä tänään se kuuluu bruttokansantuotteeltaan Euroopan köyhiin.

Suomikin on sijoittanut pari miljardia, Puolassa toimii parisataa suomalaisyritystä. Se on Suomen tärkein kauppakumppani Baltian ja entisen Itä-Euroopan alueella. Puola on Suomen yhteistyökumppani ja kilpailija: sekin kehittää uusiutuvaa energiaa, ICT-alaa ja cleantechiä sekä palvelusektoria.

Puolalaiset elävät demokratian alkuvaiheessa vieläkin ja totuttelevat sananvapauteen, puolueisiin, elämäntapaan, jossa on riittävästi kaikkea. Etuna on se, että Puola voi oppia muiden oikeusvaltioiden historiasta – ja ehkä välttää joitain virheitä. ”Prosessi alkoi kaksikymmentä vuotta sitten, aluksi poliittisena koordinaationa”, sanoo Puolan keskuspankin pääjohtaja ja entinen pääministeri, professori Marek Belka. Hän on myös entisiä valuuttarahasto IMF:n johtajia, joka kilpaili pääjohtajan paikasta.

Belka oli maan johdossa Puolan liittyessä Euroopan unioniin. ”Puolaan katsotaan ja varojen tulo Brysselistä on kohentanut huomattavasti maamme infrastruktuuria, julkista kulutusta, koulutusta ja työmarkkinoita. Puolan taloudessa on turbovaihde päällä”, Belka sanoo. Hänen mukaansa yrittäjät puhuvat kaupan kasvusta, kadun miehet vapaasta liikkumisesta Schengen-alueella.

Puola kaavailee mahdollista liittymistä euroalueeseen parin, kolmen vuoden kuluessa, mutta seitsemän kymmenestä puolalaisesta vastustaa sitä. Silti EU-jäsenyyttä kannattaa kahdeksan kymmenestä.

Eurokriisin hoidossa Belka tuntuu olevan samoilla linjoilla komission ja Olli Rehnin kanssa: euroalueelle on saatava talouskuri ja pankkiunioni. Itse euroalue on tullut jäädäkseen.

Belka on varovainen arvioidessaan etelän ja pohjoisen eroja EU:ssa. Keskuspankin pääjohtajan sanoja tulkitaan herkästi.

Hän filosofoi puolalaista kansanluonnetta: menestys on ollut viime vuosina huikea, mutta kestääkö se, onko poliittinen ja sosiaalinen liima riittävän vahvaa? Poliittinen järjestelmä on vielä hauras.

Koko Euroopan tulevaisuus on lupaava, nykyistä kärsimystä ei pidä dramatisoida. Puolalaisen totalitarismin läpikäynyt ei liioittele eurokriisiä: ”On vain opittava työskentelemään pitempään, kovemmin ja älykkäämmin ”, Belka sanoo. ”Se saattaa olla vaikeaa maissa, jotka ovat tottuneet olemaan rikkaita.”

Belka on hiukan pessimistinen. Historia osoittaa, miten hyperinflaatio voi syntyä muutamassa viikossa ja tuhota kaiken. ”Puolalla on paremmat instrumentit kuin monilla muilla”, hän sanoo ja pitää itseään pikemminkin realistina kuin pessimistinä. ”Euroopan ongelma ei ole nyt inflaatio, vaan kasvun puute.”

 

Puola on suuntautunut viime vuosina voimakkaasti länteen – ehkä itä on unohdettu liikaakin. Se on kuin rekyyli puolen vuosisadan neuvostoajan jälkeen. ”Nato tarjosi turvallisen sateenvarjon uudistuksillemme, talouden kehitykselle”, sanoo kansanedustaja Witold Waszczykowski, entinen varaulkoministeri. Hänen mielestään turvallisuuspoliittinen yhteistyö esimerkiksi Ranskan ja Venäjän kanssa sopii, ”kun se on tietojen vaihtoa eikä aseita ole suunnattu meitä vastaan”.

Hänen mielestään Venäjää ei saa marginalisoida, vaan se pitää ottaa mukaan Euroopan kehitykseen. Venäjä on arvaamaton. Se tuo entistä kehittyneempiä aseita Kaliningradiin. Tílanne voi muuttua nopeastikin ja siksi tarvitaan yhteistyötä aktiivisen puolustuksen rakentamisessa. Tärkeää on olla lähellä Saksaa ja Euroopan unionia. ”Olemme sidottuja EU:n sääntöihin, joita pitäisi olla vähemmän. Vapaus on tärkeää. EU:n on pyrittävä laajentumaan Turkkiin ja Ukrainaan, puhutaan myös Balkanista, Valko-Venäjästä ja Moldoviasta. Siinä on optioita. Emme ole euroalueen panttivankeja.”

Professori Witold Orlowski, pääministerin talousneuvoston jäsen, muistuttaa, että puolalaisille on ollut tärkeintä poliittinen tavoite osoittaa, että Puola on itsenäinen eurooppalainen maa. Sen merkkinä oli jäsenyys EU:ssa, johon liittymisestä vallitsi laaja yksimielisyys: kaikki mikä vei lähelle Eurooppaa oli hyvää, vain yksi suunta oli mahdollinen. ”Nyt on hiukan enemmän itsetuntoa ja voimme luottaa esimerkiksi omaan valuuttaan. Enemmistö on tyytyväinen tilanteeseen, mutta yllätyksiä voi tulla. Poliitikot ovat hyvin pragmaattisia, suuria uudistuksia vältellään. Puola on outo maa: jos on vaikeuksia, se on hallituksen syy, mutta kun menee hyvin, se on oma ansio.”

Kun hanasta tulee puhdasta vettä, ihmiset ovat tyytyväisiä hetken aikaa, mutta sen jälkeen nousee taas tyytymättömyys.
”Unioni ei osaa tehdä hyvää propagandaa itsestään. Täytyy antaa aikaa. Nuoret ovat erilaisia kuin me, jotka muistamme vielä sodan ja Saksan miehityksen. Taloudessa on ollut menestystä, jota harva kyseenalaistaa, mutta finanssikriisi vaikeuttaa tilannetta. Eikä menestystä verrata enää parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen vaan parin vuoden tilanteeseen. Kehitys on itsestäänselvyys.”

Orlowskin mielestä yhteiskunta on kypsynyt. Nato on tärkeä ja amerikkalaisista pidetään. Ajattelu on käytännöllistä, ei haluta enää kylmän sodan asetelmia: ”Me muistamme, että puolalaiset vapauttivat Puolan”, Orlowski kuvaa viime vuosikymmenien kehitystä. Puola ei ole kiitollisuuden velassa muille siitä, että se oli yksi kylmän sodan voittajia – edes tämän sodan.

 

Aluekehityksen ministeri Elzbieta Bienkowska näkee, että vuonna 2020 Puola on onnistunut rakentamaan EU:n tuella vahvan yhteiskunnan, joka toimii. ”Yhdessä omien varojen kanssa on sijoitettu 120 miljardia euroa infrastruktuuriin. Rakennamme nyt kilpailukykyämme, jossa yhdistyvät tiede ja tutkimus, yritykset ja markkinat. Yrityksemme ovat lähivuosina vahvoja maapallonlaajuisilla markkinoilla. Koulutusjärjestelmämme on jo nyt hyvä”, ministeri sanoo.

Hän näkee korkeimman koulutuksen ja tutkimuksen merkityksen. Perinteinen osaaminen maataloudessa – joka on edelleen Puolan tärkein elinkeino ja vientiala – on jalostunut, laatu on korkeaa eurooppalaisittain mitattuna ja viljelijät ovat vahvoja, vaikka EU-tuet ovat matalampia kuin vanhoissa jäsenmaissa. ”Ongelmamme on erikoinen: katolisessa maassamme syntyvyys on kovin matala. Väestön kutistuminen huolestuttaa”, Bienkowska sanoo.

Hän puhuu palveluihin liittyvästä ”terveysteollisuudesta”, johon vanhenevassa Euroopassa kannattaa sijoittaa. Puola saa arvostusta ulkomailta, mutta etsii oman tiensä. ”Ei voi verrata tilannetta, josta lähdimme 1989. Meillä ei ollut mitään. Nyt olemme tasolla, joka lähenee eurooppalaista standardia”, Bienkowska sanoo. Hänen mielestään Itämeren alueen yhteistyö samanmielisten kesken on tärkeää. Tähän ryhmään hän lukee myös Suomen.

 

Wroclaw on toista maata kuin Varsova. Vanha sleesialainen kaupunki Oder-joen rannalla oli saksalainen Breslau – nimi tuli yli tuhat vuotta sitten hallinneen ruhtinaan mukaan. Kaupunki oli yli 200 vuotta saksalainen, 1741-1945.

Toisessa maailmansodassa se oli viimeisiä liittoutuneille antautuneita. Neuvostoliitto pommitti kaupunkia 80 päivää ja yötä tuhoten 70 prosenttia siitä. Breslaun lähes täysin saksalainen väestö siirrettiin ja tilalle tulivat puolalaiset.

Itä-Puolasta karkotettuja siirrettiin Wroclawiin. Syksyllä ja talvella 1945-46 tulleet pakolaiset löysivät tyhjiä taloja, joissa olivat kalusteet paikallaan ja taulut seinillä. Tästä ei ole puhuttu paljon historian kirjoissa.

Nyt yli 600 000 asukkaan kaupunki valmistautuu rooliinsa Euroopan kulttuuripääkaupunkina vuonna 2016. Puolan neljänneksi suurin kaupunki, yli tuhatvuotinen ja yksi maan vanhimmista, poikkeaa olennaisesti Varsovasta: täältä puuttuvat kommunistisen ajan pönäkät rakennukset ja muistomerkit, Euroopan vanha historia tulee sen sijaan vastaan.

Ihmiset hymyilevät herkästi. Oderin rannoilla kulkevat rakastavaiset kykenemättä irtoamaan toisistaan.

Kaupungin pormestari Rafal Dutkiewicz on rento kulttuuripersoona. Hän ottaa vastaan avarassa toimistossaan vanhan torin reunalla. Hän on myös yliopiston professori, eurooppalainen intellektuelli. ”Puolalainen unelmoi olevansa osa lännen kulttuuria, mutta unohtaa Brysselin byrokratian. Wroclaw on hyvä esimerkki, koska saimme paljon ja aloimme kasvaa nopeasti yli 12 prosentin vuosivauhtia. Myös amerikkalaiset ja aasialaiset investoivat”, pormestari kertoo.

Wroclaw tuottaa esimerkiksi kotitalouskoneita ja autoja. Siellä on palvelukeskuksia ja finanssisektorin toimintaa, tietopohjaista teollisuutta. Kaupunki on esimerkki tulevaisuuden Puolasta. Kaupungissa on useita yliopistoja, nuori akateeminen piiri, josta ei puutu dynaamisuutta. Kaupunki kansainvälistyy vauhdilla. Turismi on kasvussa erityisesti naapurimaista.

”Maapalloistumisen ja uuden teknologian ansiosta on syntynyt uusi virtuaalinen taso, joka tekee meistä entistä rikkaampia – mutta ehkä myös latteampia”, pormestari Dutkiewicz sanoo. ”Sivistyneessä maailmassa on tapana ajatella sukupolvissa, mutta täällä luomisprosessi on nopeampi – tai ainakin vaikutelma siitä. Kriisi on sukupolvien välisessä ajattelussa. On illuusio, että kehityksen jänneväliä voidaan lyhentää. Olemme vastuussa lapsillemme”, pormestari sanoo.

Hän muistelee muutaman vuoden takaisia kuvia kaupungistaan: talot olivat kauniita, vanhoja – niissä ei ollut vesijohtoa eikä sähköä. ”En olisi uskonut siihen kehitykseen, joka on tapahtunut. Se on kuitenkin totta.”

Pormestari Dutkiewicz on avannut ovet taiteilijoille, intellektueille, opiskelijoille, joita on parikymmentä tuhatta. Wroclaw on edullisempi paikka asua ja elää kuin muu Eurooppa, mutta laatu on sama. ”Kansakunta on väline, ei päämäärä. Olemme olemassa ihmisiä varten. Ongelmia on, mutta Eurooppa ei romahda. EU luotiin unelmaa varten, rauhan rakentamiseksi, Sitä varten pitää toimia.”

 

Puola ei ole pieni, mutta ei vielä isokaan maa. Se tekee kovasti töitä ja luottaa EU:n komissioon. Tämä tulee esiin virkamiesten ja poliitikkojen tapaamisissa. Euroopan liittovaltio, federalismi, ei saa suurta kannatusta keskusteluissa. Puolalla on riittävästi kokemusta keskusjohtoisesta järjestelmästä. Ja kansallista identiteettiä oman ainoalaatuisuutensa ymmärtämiseksi.

Kansakuntien on kuitenkin opittava ajattelemaan entistä laajemmin, ottamaan huomioon muutakin kuin kapea kansallinen etu. Puolassa on käynnissä oppimisprosessi.

Euroopassa tarvitaan yhdistelmä vahvoja instituutioita ja kansallisia parlamentteja. Varsinkin pienten maiden on syytä pitää kiinni itsenäisyydestään.

Puolalaiset virkamiehet ja poliitikot ihmettelevät, miksi euroalueella usko horjuu kovin helposti: puhutaan herkästi eurosta luopumisesta, kun pitäisi puhua järjestelmän parantamisesta. Paljon on tehtävä myös itse.

Puolan vaarana on juuri nyt liian nopea talouskasvu, ylikuumeneminen, kun muualla on kylmää. Yhteinen nimittäjä on kuitenkin Euroopan historia, kun ajatellaan konflikteja kansakuntien välillä. Kahdeksan kymmenestä puolalaisesta kokee itsensä EU-kansalaiseksi.

Ei pitäisi tuijottaa vain talouteen. Euroopan arvot ovat nyt yhtenäisemmät kuin koskaan ennen. Oikeusvaltio toimii. Lainsäädäntöä kannattaisi kehittää suuntaan ”less but better” – vähemmän, mutta parempaa.

Vanhasta Puolasta on tallella virkamiesten ja poliitikkojen varovaisuus: toimittaja joutuu kuuntelemaan paljon ”off the record” –puhetta. Viisikymmentä vuotta rautaesiripun takana on tehnyt hallinnon varovaiseksi. ”Tämä on parasta aikaa Puolan historiassa kahteensataan vuoteen. Olemme nousemassa viiden tärkeimmän EU-maan joukkoon Saksan, Ranskan, Espanjan ja Ison Britannian rinnalle. Puola voisi hyvinkin ottaa brittien paikan. Seuraava askel on katolisen Puolan eurooppalaistaminen.”

Nuori, nouseva poliittinen vaikuttaja sanoo, ettei Nato enää ole kovinkaan tärkeä, koska Puola on nyt kiistatta osa länttä, lojaali Yhdysvaltain kumppani. ”Nyt edessä ovat uudet uhat, kuten terrorismi. Tässä tilanteessa myös Naton täytyy löytää uusi tie.”

Usko Puolan mahdollisuuksiin on luja kaikissa tapaamisissa Puolan politiikan ja hallinnon eri tasoilla: maan liittyminen unioniin oli ”unelmien täyttymys”, kuten eräs ministeri toteaa.

Näkemys tulevaisuudesta on selkeä eri puolueiden piirissä: Puola on läntinen markkinatalous. Eurooppalaisuus ei ole niin outoa kuin luulisi, entisessä kommunistimaassa: ”Se ei ollut kotiinpaluu, koska olemme aina olleet kotona.”

Puola on ja on aina ollut eurooppalainen.

VAIKEA TIE VOITTOON

Tein ensimmäisiä juttumatkojani Puolaan 35 vuotta sitten, kun amerikkalainen evankelista Billy Graham valmisteli ristiretkeään rautaesiripun taa. Silloin ei vielä tiedetty, että tämä oli muutoksen merkki.
Krakovan kardinaali Karol Wojtyla tuki, puhui samaa kieltä amerikkalaisen kanssa – molemmat olivat tinkimättömiä antikommunisteja, vaikka eri maailmojen kasvatteja.
Puolan kardinaali Stefan Wyszynski – sekä natsien että kommunistien ajan vastarintamiehiä – antoi myös tukensa.
Katolinen kirkko oli kaiken sen symboli, mitä kommunistinen järjestelmä ei ollut.
Karol Wojtyla valittiin lokakuussa 1978 paaviksi ja hän otti nimen Johannes Paavali II. Puolalaiset saivat äänen, joka kantoi. Stalin oli kysellyt, missä ovat paavin divisioonat. Hänen seuraajansa saivat nähdä niiden voiman.

Gdanskin telakalla elokuussa 1980 kapina puhkesi esiin: puolalaiset työläiset kautta Itämeren rannikon liittyivät lakkoon ja hallituksen oli pakko taipua. Sähkömies Lech Walesa huusi puhelimeen Puolan pääministeri Edward Gierekille.
En ymmärtänyt kieltä, mutta äänen sävyn kyllä. Meidät lännen toimittajat oli otettu riemuiten vastaan telakalle. Papit ottivat vastaan pihalla rippejä maahan polvistuneilta työläisiltä. Ilmapiiri oli vallankumouksellinen.
Walesa vaati sanan- ja uskonnonvapautta, vapaata ammattiliittoa ja muistomerkkiä, joka oli pystytettävä hallituksen joulukuussa 1970 ampumien 75 ihmisen muistoksi. He nousivat kapinaan Gdanskissa, samalla Leninin telakalla. Ja solidaarisuuden muistomerkki pystytettiin: kolme korkeaa ristiä.
Gierek oli saanut 1970-luvulla valtavia ulkomaisia lainoja käynnistääkseen Puolan teollisuuden uudistuksen. Suomikin alkoi tuoda Polski Fiat-autoja. Kasvu käynnistyi, mutta rahat valuivat keskusjohtoisen järjestelmän tehottomuuteen ja tuotannon laaduttomuuteen. Kommunismia ei voi uudistaa.
Puolasta alkanut vapautusliike ei ollut ainoa. Jo Unkarissa 1956 ja Tsekkoslovakiassa 1968 oli yritetty murtaa kommunismia kansallisin voimin. Mutta vasta nyt aika oli kypsä.
Riippumaton ammattiliito Solidaarisuus (Solidarnosc) syntyi. Tämä oli alku. Mustiin silmälaseihin pukeutunut kenraali tuli vielä valtaan ja iski takaisin.

Seuraava kuva Puolasta on vuodelta 1981. Olemme valokuvaaja Hannu Lindroosin kanssa Chopin-junassa matkalla Wienistä Varsovaan 13. joulukuuta. Yritämme päästä Puolaan, joka on maailman uutisten keskiössä.
Junassa on itkeviä ihmisiä, joillakin pienet transistoriradiot korvaansa vasten. Kenraali on päättänyt nujertaa Solidaarisuuden sen kehtoon.
Sotilaat tulevat vaunuun ja vaativat passeja. Yritämme piileskellä nyyttien ja ihmisten takana, mutta paljastumme: ”Ettekö tiedä, että tästä päivästä alkaen Puolaan vaaditaan viisumi?”
Emme, emmekä sitäkään mistä niitä saa, eivätkä tiedä sotilaatkaan. Juna pysäytetään ja meidät pudotetaan pienelle asemalle. Raja on suljettu. Puolaan on julistettu sotatila.
Muutaman tunnin kuluttua selviää, että olemme Tsekkoslovakiassa.

Menee muutama kuukausi, tulee kutsu Puolaan: mustien silmälasien kenraali ottaa vastaan Varsovassa hallintopalatsissaan. Keskustelemme sotatilasta.
Puolueen ensimmäinen sihteeri ja pääministeri Wojciech Jaruzelski on varsin avoin nuorelle toimittajalle: mitä te olisitte tehnyt minun sijassani – eikö ollut parempi, että minä otin Puolan haltuun puolalaisin joukoin, sillä vaihtoehtona olivat neuvostojoukot?
Sanon kenraalille, että onhan muitakin vaihtoehtoja, kuten Suomen tie. Kenraali tylyttää: ”Tiedättekö, mikä tekee tilanteemme erilaiseksi? Se, että Puola on tärkeä, Suomi ei ole.”
Jaruzelski on epäilemättä kommunisti, mutta myös patriootti.

Tapaamme valokuvaaja Lindroosin kanssa paavi Johannes Paavali II:n Vatikaanissa 1981 – kiitos hänen teostensa suomentajan, kirjailija Kirsti Sirasteen, jonka mukana pääsemme sinne.
Kieltäydyn suutelemasta Pietarin sormusta, sillä toimittaja ei polvistu kenenkään edessä, vaikka paavin karisma puree. Ymmärrän, miksi Puola haluaa seurata tätä miestä.
Paavin messu Sikstuksen kappelissa: Puola saa taas yhden piispan.
Paavi tekee ristiretkiä Puolaan, hallitus voi vain katsella miljoonien kokoontumista – vastarintaan.
Pastori Jerzy Popieluszko löytyy murhattuna auton takakontista syksyllä 1984. Hänen kirkossaan Varsovassa rakennetaan jouluseimi: alttarille on ajettu Lada, jonka takaluukku on auki ja siellä lepää Jeesus-lapsi.
Puola odottaa ylösnousemusta, katoliset symbolit kukoistavat ja paavi siunaa.
Solidaarisuus on painettu maan alle. Vasta elokuussa 1989 se astuu parlamentaarisin muodoin valtaan, ensimmäisenä Itä-Euroopan ei-kommunistisena hallituksena.

Solidaarisuuden johtaja Lech Walesa saa Nobelin rauhanpalkinnon jo 1983. Kovan linjan kenraali Jaruzelski väistyy lopulta vainottuaan Solidaarisuutta vuosia. Walesa nousee joulukuussa 1990 presidentiksi.
Puolan tarinasta tulee tärkeä osa eurooppalaista vapautumisen historiaa ja kommunismin tuhoutumisen tarinaa.
Vuosien mittaan vapaustaistelun ihanteet rapisevat. Katolisen kirkon myyttinen hohde himmenee. Puola muuttuu ja maallistuu. Solidaarisuus-liike hajoaa sisäisiin ristiriitoihin. Walesa sortuu vallasta taitamattomuuttaan.
Hallitukset vaihtuvat tiheään, alkaa arki, länsimaisena demokratiana. Puola liittyy Natoon 1999 ja Euroopan unioniin 2004.

Puolalaisilla on yksin jäämisen trauma. Aina on tehty sopimuksia sen pään yli – kuten Jaltassa helmikuussa 1945, kun Churchill, Roosevelt ja Stalin jakoivat Puolan. Vastarintamuseossa kokouksesta on suuri valokuva, jossa herrat nauravat keskenään – Puolalle?
Puola on petetty moneen kertaan. Niin ei enää tehdä: Puola on itse mukana kaikissa neuvottelupöydissä.
Lähes 40-miljoonainen kansa on lopulta ottanut sille kuuluvan paikan Euroopassa, jonka arvoja se on aina puolustanut – ratsuin ja sapelein panssareita vastaan.
Tunne voitti järjen kapinassa kesällä 1944. Se antoi kansakunnalle moraalisen selkärangan kuten suomalaisten vastarinta Talvisodassa suomalaisille, vaikka jälleen historia oli suopeampi Suomelle kuin Puolalle. Sen tuskien taival vasta alkoi vapautuksesta 1945.
Näin rakentuu kansakunta.

Puola
Väkiluku: 38,1 miljoonaa
Pinta-ala: 312 685 km2
Valuutta: zloty
Presidentti: Bronislaw Komorovski
Pääministeri: Donald Tusk
Bruttokansantuote: 9 000 euroa/kansalainen
Työttömyys: 13,4 %
Velka: 53,8 % bkt:sta
Tärkein vientituote: elintarvikkeet
Suomen vienti: 1,4 mrd eur/v