Uusimmat kommentit

Robben Islandin yliopistossa

IMG_1360

Musta opas vie turistiryhmän tyhjään betonisaliin, jonka seinustalla on penkkejä ja ikkunoissa kaltereita. Hänen äänessään on dramatiikkaa: teidät on juuri nyt otettu vastaan vankilaan, welcome to the maximum security prison on Robben Island.

Ankara mies jäljittelee valkoisten vartijoiden elkeitä, vierailijat ovat hiirenhiljaa ja alistuvat hänen komenteluunsa. Vusumzi Mcongo onnistuu välittämään museovieraille jotain menneestä tunnelmasta. Hän kertoo kierroksen jälkeen, että oli itse täällä vankina. ”Tuomio tuli sabotaasista”, hän sanoo.

Opiskelijaliikkeen aktivistina Mcongo oli mukana mustien vapautusliikkeen ANC:n iskuissa, joilla häirittiin valkoista hallitusta tuhoamalla infrastruktuuria, kuten sähkölinjoja. ”Tuomio oli kaksitoista vuotta. Istuin täällä vuosina 1978-1990”, Mcongo kertoo. Yhdestä vankitoverista tuli yksi meidän aikamme kuuluisimpia poliitikkoja ja Etelä-Afrikan ensimmäinen musta presidentti, Nelson Mandela.”Olin työssä keittiössä ja saatoin toimia viestinviejänä vankien välillä. Siksi tutustuin myös Mandelaan ja muihin vangittuihin johtajiin.”

Rotuerotteluun perustuva apartheid-politiikka jätti kansakunnan mustan enemmistön vaille ihmisoikeuksia. Vähitellen Etelä-Afrikan valkoinen hallitus eristäytyi muusta maailmasta. Näytti siltä, ettei tilanne voi muuttua kuin katkeran, verisen sisällissodan tietä. Robben Islandille valtion erikoisvankilaan kerättiin kaikkein vaarallisimmat mustien johtajat.

Runsaan viidensadan hehtaarin laajuinen saari on vain yhdentoista kilometrin päässä vilkkaasta Kapkaupungista, jonka talot ja taustalla kohoava Pöytävuori näkyvät sinne kuin postikortti. Kaupungin ja saaren erottava meri on hyytävän kylmä ja myrskyisä – pieni laiva kyntää aallonharjalta toiselle ja kannella istuvat saavat ryöpyt niskaansa tavallisena poutapäivänäkin.

Kivikkoisilla rannoilla tyrskyt iskeytyvät metrien korkuisiksi pisararykelmiksi. Uiminen karkuun saarelta on mahdotonta: vain yhden miehen kerrotaan karanneen, mutta se tapahtui 1600-luvulla. Ei ihme. että saarta oli käytetty vankilana 1800-luvulla brittien vangitessa xhosa-heimon johtajia. Mandela oli myös arvovaltainen xhosapäällikkö ja myöhemmin hän viittasi tähän jatkumoon. Saaressa on ollut myös lepra- ja mielisairaala, mistä merkit ovat yhä nähtävissä.

”Joka aamu vankipihan portin pieleen kipattiin kasa suunnilleen lentopallon kokoisia kiviä. Me siirsimme kivet kottikärryillä keskelle pihaa. Meille annettiin kahden kilon painoiset vasarat tai kahdentoista kilon moukarit suurempia kiviä varten. Meidän tehtävämme oli murskata kivet sepeliksi”, kertoo Nelson Mandela omaelämäkerrassaan.

Vankien oli oltava ääneti, työ oli ikävystyttävää ja vaikeaa. Niin rasittavaa, että joka lihasta särki. Sääntöjen mukaan vangit saivat tavata vieraan puolen tunnin ajan aina puolen vuoden väliajoin. Kaksi kertaa vuodessa sai kirjoittaa korkeintaan 500 sanan kirjeen. Aamulla oman sellin virtsa- ja ulostepaljua pestäessä vangit saattoivat vaihtaa muutaman sanan keskenään – vartijat eivät halunneet olla lähellä haisevaa toimitusta.

Tiedonantoja, muistiinpanoja ja kirjeitä tehtiin varastetuille vessapaperin palasille mikroskooppisin kirjaimin – kunnes vartijat huomasivat ja alkoivat säännöstellä vessapaperia. Vangit sullottiin muutaman neliön selleihin, joitten ikkunoista saattoi nähdä vain kalterit – ja tähdet.

IMG_1291

Vangit tekivät töitä aluksi muurien sisällä, mutta jonkin ajan kuluttua heidät vietiin ulkopuolella oleville kalkkilouhoksille. Työ oli vielä rasittavampaa kuin kivenhakkaus pihalla. Vankilan ulkopuolella voi luoda silmäyksiä saareen rikkaaseen luontoon, jossa elävät tänäänkin harvinaiset Afrikan pingviinit monien muiden lajien rinnalla. Vangit näkivät Kapkaupungin, jonka valot eivät kutsuneet heitä illan tullessa.

”Minusta oli parempi olla ulkona luonnossa, nähdä ruohoa ja puita ja katsella yli kiitäviä lintuja, tuntea mereltä puhaltava tuuli”, kirjoittaa Nelson Mandela. ANC-vapautusliikkeen 1960-luvun alun sissijohtaja ja juristi kuului sukupolveen, josta kasvoivat siirtomaavallasta vapautuvan Afrikan ensimmäiset mustat johtajat. Hänen aikansa alkoi vain vuosikymmeniä muita myöhemmin. Hän kertoo omaelämäkerrassaan ensi vaikutelmista Robben Islandilla:

”Eristyneisyydessään se ei ollut pelkästään toinen vankila vaan aivan oma maailmansa, kaukana maailmasta, josta tulimme. Tyly ilmapiiri nitisti reippaan mielen, joka meillä oli ollut Pretoriasta lähtiessämme. Jouduimme huomaamaan, että elämä olisi auttamattoman synkkää.”

Vangit saivat lohtua siitä, että olivat yhdessä. Mandelalle tuli tunne, että uusi, erilainen taistelu oli alkanut. Vankilaelämä oli rutiinia, jokainen päivä, viikko ja vuosi oli edellisen kaltainen. Vankilan tarkoitus on murtaa mieli ja tuhota päättäväisyys kieltämällä yksilöllisyys ja aloitteellisuus: ”Poliittisella vangilla on haaste, kuinka selviytyä vankilasta vahingoittumattomana, kuinka päästä vankilasta kutistumatta, kuinka säilyttää vakaumuksensa ja jopa täydentää sitä”, Mandela kirjoittaa.

Mandela oli joutunut oikeuteen 1962, välttänyt täpärästi kuolemantuomion ja eristetty muusta maailmasta 46-vuotiaana. Apartheid-hallitus ei uskaltanut asettua liian jyrkästi YK:n päätöslauselmaa vastaan. Siinä vaadittiin poliittisten vankien vapauttamista. Vuosikymmenien mittaan Mandela kasvoi myyttisiin mittoihin. Kukaan ei tiennyt edes miltä Robben Islandin vanki näytti. Maailman media käytti lähes 30 vuotta hänestä mustavalkoista valokuvaa vuodelta 1965.

Vapauttamisvaatimuksesta tuli 1980-luvulta alkaen nuorison kansainvälinen iskulause, joka sai vastakaikua maailmalla: ”Vapauttakaa Mandela!” Lause oli alkujaan Johannesburgissa ilmestyvän sanomalehden kansalaisadressista, jonka takana oli ANC. Maailma ei tiennyt mitään, mutta Robben Islandin arki oli muutakin kuin ankeaa istumista: vangit eivät olleet rikollisia, vaan useimmiten koulutettua mustan kansanosan poliittista eliittiä, joka oli varma asiansa ja ajatustensa oikeutuksesta – täysi vastakohta muiden sellien tavallisille vangeille.

Saaresta kasvoi monille vangeille paikka, jossa he kouluttivat vuosien mittaan toinen toisiaan tulevan vapaan Etelä-Afrikan johtajiksi, joita heistä sittemmin tulikin. Hallitus keskitti kaikki poliittiset vangit Robben Islandille ja näin ANC:n väki tutustui myös muiden poliittisten ryhmien edustajiin: he oppivat löytämään yhteistä pohjaa kansakunnan kysymyksiin.

”Viranomaisten suurin erehdys oli pitää meidät yhdessä, sillä yhdessä meidän päättäväisyytemme kasvoi. Tuimme toinen toisiamme ja saimme voimaa toisiltamme. Mitä ikinä tiesimme tai opimme, sen me jaoimme, ja jakamalla toisillemme me moninkertaistimme yksilöllisen rohkeutemme”, Mandela kirjoittaa.

Robben Islandin yksinäisyydessä Mandela kävi perinpohjaisesti läpi periaatteitaan. Osa läheisimmistä ystävistä oli myös siellä. He vahvistivat toisiaan. Vangit taistelivat oikeuksistaan vankilan sisällä. Yksi tärkeimmistä oli opiskeluoikeus. Mandela sai jatkaa jonkin aikaa lakitieteen opintojaan Lontoon yliopistossa etänä. Hän opiskeli myös valkoisten kieltä, afrikaansia. Saaren kivilouhoksesta alkoi kehittyä keskustelujen ja tiedon jakamisen paikka, jota alettiin kutsua Robben Islandin yliopistoksi.

Eniten Mandela rakasti väittelyä. Kun opinto-oikeuksia laajennettiin, muutamat suorittivat aitoja yliopistotutkintoja, joku oppi siellä vasta lukemaan ja suoritti opintoja, jotka olisivat olleet mahdottomia saaren ulkopuolella. Myös vartijoita tuli mukaan ”yliopistoon”. ”Nimi ei johtunut pelkästään siitä, että opimme kirjoista tai että vangit opiskelivat englantia, afrikaansia, taideaineita, maantiedettä ja matematiikkaa tai suorittivat useita tutkintoja. Robben Islandia sanottiin yliopistoksi, koska opimme toisiltamme”, Mandela kirjoittaa.

Viralliset akateemiset opinnot ja epäviralliset poliittiset opinnot olivat erikseen, vangit itse professoreina. Luostarimaiset olot loivat keskittymiseen edellytyksiä. Väittelyissä ANC:n taustaltaan erilaiset kohtasivat. Järjestöön kuului kristittyjä, muslimeja, marxilaisia, liberaaleja, ay-väkeä ja yrittäjiä. ”Ihminen on ihminen toisen kautta” kuvasi vanhaa afrikkalaista ubuntua. Itsensä kehittäminen purki jännitteitä, opetti itsehillintää väkivaltaisessa ympäristössä.

Erityisvankila ei kuitenkaan hävinnyt minnekään ja välillä opinto-oikeuksia myös peruttiin. Robben Island sai 1970-luvulla ulkomaailmassa ”rotankolon” maineen sen entisen vangin kirjan mukaan. Saaresta kasvoi Etelä-Afrikan apartheid-tyrannian vertauskuva. Vankeja pahoinpideltiin julmasti, joskus jopa päivittäin. Heitä rangaistiin tarkoituksellisen ankaralla päiväohjelmalla ja välillä lähes syömäkelvottomalla ruualla, kylmällä maissipuurolla, joka aiheutti vatsakipuja. Rotuerottelu ulottui ruokaan saakka: värilliset ja intialaiset saivat parempaa kuin mustat. Suihkuun pääsi vain kerran viikossa.

Mandelan sanotaan suhtautuneen vartijoihinsa pikemminkin säälien kuin vihaten nähden heidän epävarmuutensa psyykkisen vajavaisuuden. Mandela opetti tovereitaan vetoamaan niihin oikeuksiin, joita vangeilla oli Etelä-Afrikan lakien mukaan. Vangit oppivat häneltä arvokkuutta, joka painoi parrelleen välillä myös vartijoita. Mandelan itsevarmuus, lain tuntemus ja kunnioittava asenne ihmisiä kohtaan säilyttivät hänen omanarvontuntonsa nöyryyttävissä oloissa.

Robben Islandin vankien parissa Shakespearen tekstit olivat suosittuja: he lausuivat ääneen taisteluhenkisiä otteita Julius Caesarista, Henrik V:stä ja Coriolanuksesta. Vangit esittivät myös näytelmiä, kuten Beckettin Huomenna hän tulee. Mandela ihaili Dostojevskia. Hän toimi myös lakimiehenä hakien muutoksia tovereidensa tuomioihin. Vankilan säännöt tosin kielsivät sen.

Mandelan istuessa Robben Islandilla ANC-liikettä johti Sambian viidakossa Etelä-Afrikan rajan tuntumassa päämajaa pitävä Oliver Tambo, Mandelan läheisin ystävä ja taistelutoveri, joka kertoi syksyllä 1981 Suomen Kuvalehdelle vapaustaistelun väkivallan lisääntyvän (SK 46/1981):

”Etelä-Afrikka on muuttunut sotanäyttämöksi, jonka keskeinen ongelma on rasistinen vähemmistöhallitus. Päämäärämme on murtaa rotusorron kahleet, rasistinen järjestelmä. Strategia on kolmiosainen: riistetty väestö on mobilisoitava liikkeelle, taistelussa on käytettävä aseita, Etelä-Afrikka on eristettävä kansainvälisesti taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti.”

Tuhannet nuoret olivat paenneet Etelä-Afrikasta ja liittyneet koulutusleireillä vapautusliikkeen riveihin. ANC:n sabotaasit tehostuivat, vaikka siviilikohteita ja terrorismia vältettiin. Tambo kertoi ANC:n lisäävän taktisia hyökkäyksiä kaikkialla Etelä-Afrikassa. Hän oli jyrkkä:

”Etelä-Afrikassa ei ole poliittista ratkaisua. Apartheidin rakenteet eivät voi muuttua. Väkivaltaa on käytettävä noita rakenteita vastaan. Se on ainoa tapa toimia. 1960-luvulla me uskoimme, että kansainvälinen yhteisö puuttuu pakottein tilanteeseen, mutta niin ei ole tapahtunut.”

Tambon mielestä aika oli lopussa eikä aseellista taistelua voitu enää välttää. Mandela yritti pitää Robben Islandilta yhteyttä sairastelevaan Tamboon ja onnistui toisinaan salakuljettamaan ulos poliittisia kirjeitä vieraiden ja pois lähtevien vankien mukana. Huolena oli joukkojen yhtenäisyys.

Kansainvälinen yhteisö alkoi vaikuttaa kovin hitaasti, mutta Etelä-Afrikan vähemmistöhallitus ajautui vähitellen eristyksiin. Jopa konservatiivisimmat lehdet ja poliittiset liikkeet lännessä tuomitsivat sen. Tämä kasvatti Robben Islandin vankien painoarvoa ja ajoi hallitusta neuvotteluihin. Yhtenä syynä kehitykseen oli kommunismin romahdus 1980-luvun lopussa: siitä ei enää ollut poliittiseksi pelotteeksi edes Etelä-Afrikassa ja väitteet ANC-liikkeen kommunistisuudesta tyhjenivät.

Mandelaa oli yritetty taivutella luopumaan aseellisesta taistelusta vapauden hintana – turhaan. Hän hyväksyisi vain täydet kansalaisoikeudet. Koska Mandelaa ei voitu tuomita kuolemaan, rangaistus oli elinkautinen, ja tuleva Etelä-Afrikan patriarkka kasvoi tehtäväänsä Robben Islandilla. Valkoiset liberaalit, opiskelijat ja kirkonmiehet liittyivät mukaan. Valkoiset kirjailijat, kuten André Brink – loivat fiktoita, jotka olivat järkyttävän tosia: valkoinen kuiva kausi uhkasi tuhota maan.

Erityinen liittolainen oli kirkonmies Desmond Tutu, joka oli asunut Mandelan naapurina Sowetossa. Robben Islandin rotankolossa oli ulottuvuus, johon apartheid-hallituksen vartijat eivät ulottuneet: aika ja ajattelu. Mandela kumppaneineen kävi huolellisesti läpi virheitä, joita mustien johtajat olivat tehneet omissa äskettäin itsenäistyneissä maissaan Afrikassa.

”Vankilassa ei ole ainuttakaan miellyttävää piirrettä – tai ehkä sentään yksi. On aikaa ajatella. Kun kamppailun tiimellyksessä joutuu alituisesti reagoimaan muuttuviin tilanteisiin, ei juuri jää tilaisuutta pohtia tarkoin päätösten ja politiikan kaikkia seurauksia. Vankilassa oli enemmän kuin tarpeeksi aikaa miettiä”, Mandela kirjoittaa elämäkerrassaan.

Ja väittely jatkui vuosikausia. Kahden vuosikymmenen aikana 28 maassa Afrikassa oli tehty vallankaappaus ja 50 hallitusta syösty vallasta. Vastenmieliset diktaattorit olivat ryöstäneet kansakuntia. Korruptio rehotti. Robben Islandin kampuksella vakuututtiin, ettei samoja virheitä tehdä. Lähes kahden vuosikymmenen jälkeen 1982 Mandela siirrettiin Robben Islandilta Pollsmoorin vankilaan.

Seuraavina vuosina paine apartheid-hallitusta vastaan kasvoi, myös pankit ja kansainvälinen pääoma alkoivat kartella sitä ja tukea maailman kuuluisinta vankia, Nelson Mandelaa. Oliver Tambo tapasi Neuvostoliiton johdon 1986 eikä edes Mihail Gorbatshov vaatinut enää marxilaista politiikkaa. Sen aika oli ohi. Neuvostoliitto ilmoitti Reykjavikin huippukokouksessa lokakuussa 1986 Yhdysvalloille, että se vetäytyy kansainvälisistä vaikutustoiminnasta.

Mandela vietiin Victor Vester-vankilaan ja lopulta hän käveli sieltä ulos 11. helmikuuta 1990 vietettyään yli 10 000 päivää vangittuna. Kaikkiaan 27 vankilavuodesta hän vietti 18 Robben Islandilla samassa sellissä. Saaren kuuluisin vanki lopulta toteutti unelmansa, mustat, värilliset ja valkoiset yhdistävän kansakunnan.

IMG_1295

Oppaan viesti on mennyt perille. Matkailijat ovat nähneet Nelson Mandelan yksinkertaisen sellin, korkeiden muurien ympäröimän pihan, Robben Islandin erikoisvankilan suljetun maailman. Tuikeaa vartijaa näytelleestä oppaasta kuoriutuu ystävällinen herrasmies, joka vastailee kysymyksiin museokierroksen jälkeen hymyillen, ystävällisesti. Ja poseeraa mielellään vieraiden selfie-kuvissa.

——

Lähteet: Nelson Mandela, Pitkä tie vapauteen – Omaelämäkerta; Anthony Sampson, Mandela – Virallinen elämäkerta; Charlene Smith, Robben Island – A place of inspiration; David Fleminger, Robben Island; kirjoittajan omat arkistot.