Uusimmat kommentit

Venäjän menetetty vuosi

Vuosi 2014 alkoi Venäjän kannalta lupaavissa merkeissä. Suurelliset olympialaiset herättivät arvostelua, mutta osoittivat Venäjän kyvyn olympiahengen luomisessa ja maailmanluokan tapahtuman järjestämisessä. Kukaan ei voinut väittää, etteivätkö kisat olisi onnistuneet, boikoteiltakin vältyttiin. Presidentti Vladimir Putin sai loistaa toivomallaan tavalla. Tämän PR-tilaisuuden – poliittisen johdon kannalta – pääoma tuhlatiin pikavauhtia Venäjän vastattua Ukrainan kansannousuun hyökkäämällä Krimille ja ottamalla sen haltuunsa. Putin käytti uudenlaista ”hybridisodan” mallia, joka yllätti maailman. Ilman tunnuksia liikkuneiden sotilaiden alkuperä ei kuitenkaan jäänyt epäselväksi. Samanlainen sodankäynti jatkuu yhä Itä-Ukrainassa, missä Venäjä avustaa paikallisia kapinallisia separatisteja.

Putin teki muutamia perustavaa laatua olevia virheitä. Menneisyyden valtapolitiikka ei enää toimi toivotulla tavalla. EU:n ja Yhdysvaltojen vastaus oli odotettu, mutta vaikutukset ehkä yllättivät. Itsenäisten valtioiden on mahdotonta hyväksyä kansainvälisen oikeuden räikeitä loukkauksia ja seurauksena olivat vähitellen kiristyvät taloudelliset pakotteet. Niiden ja öljyn hinnan romahduksen yhteisvaikutuksesta Venäjä on joutumassa taloudelliseen ahdinkoon, jollaista kukaan ei voinut ennustaa vuosi sitten. Kun lisäksi maan teollisuuden kehittäminen on vuosien mittaan laiminlyöty, se on jäänyt lähes täysin riippuvaiseksi energian viennistä. Kielteiset vaikutukset moninkertaistuvat. Venäjä joutuu turvautumaan kassaansa, johon on hyvinä vuosina kerätty miljardisäästöt. Sekin riittää vain lyhyeksi ajaksi.

Talousromahdus ei ollut Putinin tarkoitus, mutta se ei ole myöskään lännen etu, vaikka öljyn hinnan halpeneminen antaakin juuri nyt kaivatun elvytysruiskeen Euroopan takkuilevaan talouteen. Neuvostoliitto oli suljettu järjestelmä, mutta nyky-Venäjä on kytköksissä monin tavoin koko maailman talouteen. Poliittiset ylilyönnit ja uhkarohkeat riskinotot näkyvät välittömästi talouden seismografissa rahan arvon heikkenemisenä ja investointien katoamisena. Pääomalla ei ole isänmaata ja se on hyvin herkkää, suorastaan arkaa levottomuuksille. Venäjän luonnollisin yhteistyökumppani on länsi: EU ja Yhdysvallat. Kiina kyllä kättää mielellään hyväksi Venäjän ahdinkoa, mutta todellinen kehitys käynnistyy vain monenkeskisten suhteiden avulla. Kiinan lisäksi tarvitaan koko maailma.

Venäjän riippuvuus maailmantalouden yhdentymisen vaikutuksista saattoi yllättää Putinin. Myös lännen ja erityisesti Suomen etu on, että Venäjälle kehittyisi kukoistava talous ja demokratia, vaikka se juuri nyt tuntuu vaikealta. Suomessa on jo nähty, mitä ruplan romahdus aiheuttaa meillä: juuri näinä päivinä täällä pitäisi olla tuhansia turisteja kuluttamassa aikaa ja rahaa suomalaisissa matkailukohteissa, joissa romahdus näkyy matkailijoitten vähenemisenä. Tämä on kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä venäläiset joutuvat kokemaan jo nyt ja entistä syvemmin alkavana vuonna, jos tilanne ei parane.

Putinin laskelmissa oli toinenkin moderniin talouteen ja politiikkaan liittyvä virhe: menestyvät naapurimaat, esimerkiksi Ukraina, Baltia ja Suomi, eivät ole Venäjälle uhka vaan myönteinen mahdollisuus kasvattaa ja kehittää sen omaa taloutta. Näin ollen olisi pelkästään Venäjän edun mukaista, jos sen kauppakumppaneista mahdollisimman monet olisivat kukoistavia EU-maita tai ainakin vilkkaassa kauppayhteydessä alueeseen. Putinin kaavaileman Euraasian unionin ehdokasjäsenetkin näkevät tämän eivätkä halua blokkiutua eristyksiin lännestä.

Venäjän energiaa voidaan käyttä menestyvissä naapurimaissa, mutta katkokset sen saamisessa kääntävät väistämättä kaupankäynnin muualle. Venäjä on ajan mittaan korvattavissa myös energian lähteenä. Epäluotettavuus energiatoimituksissa lisää painetta vaihtoehtoisen energian rakentamiseen sekä liuskekaasun ja ydinvoiman käyttöön.

Suomessa on yksi erityinen eroavuus verrattuna kylmän sodan aikaan: maamme on kytkeytynyt lopullisesti ja voimakkain sitein osaksi länttä EU:n ja euroalueen jäsenenä. Suomi ei ole enää entiseen tapaan puolueeton maa harmaalla vyöhykkeellä idän ja lännen välissä. Tämä on tuotu selkeästi esiin myös tasavallan presidentin ja hallituksen teoissa ja puheissa Ukrainan kriisin aikana. Suomi on ja pysyy poikkeuksena Venäjän naapurimaiden joukossa.

Venäjä käyttää uusia sodankäynnin muotoja, jotka ovat itse asiassa vanhoja, mutta nykyisen tietotekniikan aikana entistä tehokkaampia. Se harjoittaa propagandaa, jota varten hankitaan ”ymmärtäväisiä” yhteistyökumppaneita hienovaraisin menetelmin eri valtioiden sisältä. Se näyttää voimaa järjestämällä lentonäytöksiä ja sotaharjoituksia. Näistä toimista ei pidä provosoitua. On pyrittävä diplomatian keinoin pitämään yllä rakentavia suhteita. Rajaloukkaukset on raportoitava nopeasti ja kiistattomasti. On ilmaistava puolustusta vahvistamalla – uhoamatta – että hyökkäys Suomeen olisi suuri virhe, josta Venäjä joutuisi maksamaan paljon ja monin eri tavoin keskinäisriippuvuuden maailmassa. Venäjän johto on pidettävä vakuuttuneena siitä, että Suomi on Venäjän kannalta paras toimiessaan itsenäisesti.

Keskustelussa Nato-jäsenyydestä on nähtävissä trauman oireita: hyvin diplomatiaa hoitanut ulkoministeri Erkki Tuomioja näkee ”Nato-häntiä” keskustelijoiden kainaloissa turhan herkästi – toivottavasti hermot eivät ole pettämässä? Olemme siirtyneet Putinin politiikan aikaan, jolloin on keskusteltava entistä suoremmin siitä, mikä meitä uhkaa – provosoitumatta. Sen ei tarvitse merkitä paniikinomaista tarrautumista Nato-jäsenyyteen, vaikka tämä mahdollisuus on oltava selkeästi yksi vaihtoehto, myös seuraavan hallituksen ohjelmassa. Jäsenyyshakemuksen mahdollisuus on pidettävä selkeästi auki. Hakemus olisi pitänyt jättää Baltian maiden kanssa yhdessä, mutta jälkiviisaudella on turha elämöidä.

On toimittava nykyisen viisauden varassa. Ja se sanoo näin: Suomi on osa länttä, kuten on ollut aina, 700 vuoden ajan. Myös autonomisena aikana osana Venäjää Suomi oli länttä, säilytti Ruotsin ajan lait ja kehitti länsimaista järjestelmää aina yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen saakka. Nato on organisaatio, joka puolustaa samoja läntisiä arvoja, demokratiaa ja oikeusvaltiota, joihin suomalaiset uskovat. Näin on siitä huolimatta, halutaanko Natoon vai ei. Siksi esimerkiksi Naton vertaaminen Venäjään Tuomiojan tavalla on yksiselitteisesti poliittinen virhe ja väärä signaali Venäjän suuntaan.

Miksi lännen protestilla Krimin anastusta vastaan on painavat perusteet? Viisi YK:n turvallisuusneuvoston pysyvää jäsentä takasi Budapestissa 1994 Ukrainalle suvereniteetin, kun se suostui luopumaan hallussaan olevista ydinaseista. Tällaista sitoumusta ei voi pettää valtioiden tasolla. Lisäksi ETYKin päätösasiakirjan periaatteet ja itsenäisen valtion itsemäärämisoikeus, suvereniteetti, ovat kansainvälisen politiikan perusta. Maailman järjestys rakentuu nykyisin sopimuksille ja diplomatialle, ei voimankäytölle. Mitä nopeammin Venäjä saadaan ymmärtämän tämä, sitä lyhyemmäksi jää nykyinen taloudellinen ja poliittinen takatalvi.

Jos Putin haluaa vaalia menetetyn neuvostoimperiumin muistoa ja romantisoida maansa historiaa voimaa näyttämällä, sitä pahemmin Venäjä joutuu eristyksiin. Eikä se johdu lännen politiikasta vaan talouden laeista globalisaation aikana. Venäjän eristäytymistä tuskin kukaan suomalainen toivoo. On jälleen aika ryhtyä puhumaan luottamusta lisäävien toimien tehostamisesta. Siinä mielessä on palattava vanhaan retoriikkaan. Meidän paikkamme Venäjän naapurissa on ja pysyy. Ja on Suomen etu, jos naapuri haluaa vaurastua ja elää rauhassa. Nyt se ei halua kumpaakaan.

TR 31.12.2014

 

 

3 kommenttia

  1. Tilanneanalyysi Venäjän länsisuhteista ”täyttä tupakkia”. Arvokas lisä käytävään keskusteluun.
    Putinin suurin uhka tapahtumien edetessä eivät ole – kuten uusi doktriini esittää – Nato ja USA, vaan Venäjän sisäiset liikelait. Daviesin J-käyräteorian mukaan kaduille lähtee yleensä keskiluokka, jonka odotukset on petetty. Myös Ian Bremmerin käänteinen J-käyräteoria on kiintoisa suhteessa Venäjän nykytilanteeseen: kansalaisyhteiskunnan kontrolli ei ole vielä niin tiukassa lieassa, että se estäisi kansan tyytymättömyyden ylikuohunnan. Näistä asioista on puhuttu yllättävän vähän – toistaiseksi.

    Vastaa
  2. Suomessa toistellaan ilmeisesti Neuvostoajan hyvin kannattaneen barter-kaupan jatkumona Venäjän kaupan tärkeyttä. Sen osuus kaupastamme on noin 10 %. Mutta onko se meille koko maan kannalta kannattavaa?

    Monet yritykset ovat lopettaneet kauppansa tai tuotantonsa Venäjällä byrokratian ja sen vaatimien kohtuuttomien resurssien vuoksi kannattamattomana. Kaupan investoinnit sinne on rahoitettu osittain meille maksatetun korkean ruuan hinnan muodossa, ja voitot on investoitu sinne nykyisen toiminnan laajentamiseen tai uusille toimialoille.

    Julkishallinnon investoinnit Venäjän lähialueille sekä Suomen raja- ja satamainfraan ovat jääneet varastokenttineen ja rekkaparkkeineen vähäiselle käytölle, koska ne valmistuivat suurelta osin kauttakulkuliikenteen alkaessa jo vähetä. Samoin näyttää käyvän rajanylityspaikkojen läpimenon tehostamiseen tähtääville investoinneille. Näistä investoinneista ei ole koskaan nähty kannattavuuslaskelmia.

    Olisiko syytä selvittää Venäjän kaupan nykyinen edullisuus Suomen kannalta? Tulisiko meidän vähentää sitoutumista Venäjän markkinoihin ja suunnata kauppaamme länteen, koska Venäjä näyttää säännöllisin väliajoin sotkevan oman taloutensa?

    Yksipuolisen elinkeinorakenteen ja sen muuttamisen hitauden vuoksi parempaa ei ole tulossa kymmeniin vuosiin. Varsinkin kun kansainvälinen yhteisö on menettänyt täydellisesti luottamuksena maan johtoon.

    Vastaa
  3. Itä-länsi -vaihtoehdot poliittisessa kentässä eivät ole aina ihan selviä. Länsi viittaa tietysti joihinkin seikkoihin ja Itä taas toisiin. Näitä pitäisi enemmän analysoida tulevissa poliittisissa keskusteluissa. Kun maailma muuttuu, niin jotkut lännen ja idän politiikan keinot saattavat myös sekoittua, muuttua ja tulla monimutkaisemmiksi ymmärtää ja selittää.

    Vastaa