Uusimmat kommentit

Itsenäisyyspäivän juhlapuhe 6.12.2015

SUOMALAINEN KLUBI 6.12.2015

Juhlapuhe Tapani Ruokanen

 

Kunnioitetut sotaveteraanit, kunniapuheenjohtaja, herra puheenjohtaja, arvoisat naiset, hyvä juhlaväki

 

Tänään itsenäisyyspäivänä asetan teidän eteenne neljä kuvaa Suomesta. Ensimmäinen kuva tulee lähes kuuden vuosikymmenen takaa pohjoisesta kaupungista. Kansakoulun ekaluokkalainen on harjoitellut ulkoa runon, joka on määrä lausua koulun itsenäisyyspäivän juhlassa. Elämän ensimmäinen julkinen esiintyminen suuren yleisön edessä jännittää. Ajatukset puuroutuvat, epätoivo hiipii mieleen – muistanko kaiken? Ja sitten opettaja tyrkkää koulun juhlasalin näyttämön verhon takaa lavalle kirkkaitten lamppujen loisteeseen:

 

”Laps´ Suomen ällös vaihda pois sun maatas ihanaa!

Sill´ leipä vieraan karvast´ ois ja sana karkeaa.

Sen taivas, päiv on loistoton, sen sydän sulle outo on;

laps´ Suomen, älä vaihda pois, sun maatas ihanaa…”

 

Sakari Topeliuksen runo Oma maani Fredrik Paciuksen säveltämästä laulunäytelmästä Kypron prinssessa, tulee mieleen niin kuin pitääkin, vaikka juuri äsken tuntui siltä, että edessä on surkea epäonnistuminen. No, vähän liian nopeasti ja epäselvästihän se tulee, mutta olosuhteisiin nähden kohtalaisesti. Enemmän on kiinnitetty huomiota sisällön muistamiseen kuin varsinaiseen esiintymisen ohjaukseen ja ääntämykseen. Olennaisinta on viesti: Suomi on hyvä maa. Ja se, että vaikka pelottaa, voi silti onnistua.

 

Eletään sodan jälkeisiä vuosia. Komea keskuskansakoulu on yksi harvoja näyttäviä rakennuksia, joita on ehditty saada pystyyn. Lisäksi on punatiilinen yhteislyseon rakennus ja moderni opettajien asuntotalo. Ja tietysti kirkko. Lyhyt rakennushistoria kertoo, millaisten arvojen varaan jälleenrakennus perustettiin: oli luotava tulevaisuuden uskoa, edellytykset.

 

Koulu on keskeinen isänmaan tulevaisuutta ajatellen. Paljon on vielä tyhjiä tontteja, päällään vanha kivijalka muistuttamassa kauppalan poltetuista taloista. Noissa kellareissa pojat leikkivät sotaa koulupäivän jälkeen, vaikka se on kielletty. Sodan arvet näkyvät, mutta uudet rakennukset nousevat, ensin ne yhteisen tulevaisuuden kannalta tärkeimmät. Autoja ei juuri kauppalan kaduilla näy. Halkojen kuljettajan virkaa hoitaa vanha Suomenhevonen. Sota on takana, tulevaisuutta rakennetaan.

 

Pieni poika kulkee koulun itsenäisyysjuhlasta kotiin pakkassäässä ryhdikkäänä. Eikä se johdu vain siitä, että hän sittenkin muisti runon ulkoa, esiintymisen kauhun keskellä. Ryhti tulee harmaasta sarkatakista, joka on tänään ensi kertaa päällä. Siinä ovat leijonanapit. Äiti on tehnyt sen isän sotilasmanttelista. Isä oli palannut Kannakselta rikkoutuneena ja kuollut tuberkuloosiin 100-prosenttisena sotainvalidina pari vuotta sitten vain 32-vuotiaana. Äiti kasvattaa kolmea poikaansa muistamaan tarinan Suomesta, joka selviytyi, vaikka maksoi kovan hinnan.

 

Kaikesta aineellisesta on pula. Äiti on opettanut, että silti pitää olla kiitollinen. Yhteisvoimin selvitään ja siksi toinen on otettava huomioon: makkaraa ei saa syödä turhaan eikä yksin salaa kylmästäkomerosta, sillä jokaiselle kuuluu oma siivu, oikeudenmukainen osansa. Sekin on tylsää. Pieni poika on päättänyt, että joskus olen vielä niin rikas, että voin syödä turhaan makkaraa.

 

Suomen selviytymisen tarinaa kerrotaan vielä kuin arastellen, vaikka se kasvaa: Suomi on aloittanut jälleenrakennuksen, maksanut sotakorvaukset, liittynyt YK:n jäseneksi. Suomi on olemassa. Tulevaisuus on edessä

 

Toinen kuvani Suomesta tulee noin kymmenen vuoden kuluttua edellisestä. Jälleen ollaan koulussa. Suomen sijoitukset koulutukseen alkavat näkyä. Luokat ovat suuria, yli 40 oppilasta. Niissä kasvavat moniin sukuihin niiden ensimmäiset ylioppilaat. Suomi on valinnut tiensä, se on sivistyksen tie, koulutusyhteiskunta.

 

Tänään teinikunnat ympäri Suomen ovat valmistautuneet ensi kertaa taksvärkkipäivään. Torpparilaitoksen aikana torpparin ja mäkitupalaisen oli tehtävä työpäiviä emätalolle vuokrana siitä hyvästä, että sai viljellä ja asua sen mailla oman torppansa hyväksi. Tämä taksvärkki on nyt käännetty ja jalostettu: tehdään yksi koulupäivä töitä, tienataan oikeaa rahaa ja lähetetään se Peruun Andien intiaaneille, jotta hekin pääsevät kouluun. Pohjoisella koululla tuotosta osa on päätetty suunnata oman maan rajaseudun lapsille.

 

Ilmassa on maailmanparantamisen henkeä, kun monistuskoneita pyöritetään, esitteitä jaetaan ja liimataan puhelinpylväisiin, kauppiaille soitetaan, rakennuksilta kysytään apumiehen töitä ,edes muutamaa tuntia. Monelle teinille tämä on ensimmäinen kokemus työn tekemisestä, rahan ansaitsemisesta, mutta myös yhteisestä maailmasta, jonka ihmisiä sitoo yhteinen kohtalo ja tulevaisuus. Tämä on meidän maailmamme ja me kuulumme yhteen. Meillä on vastuu, me muutamme maailman. 1960-luvun idealismi on tullut syrjäsempiinkin kaupunkeihin.

 

Tuon ajan suuri mullistus on tapahtumassa paitsi koulutuksessa, myös elinkeinoissa: sadat tuhannet muuttavat maalta kaupunkeihin ja Ruotsiin, missä kehittyneempi teollisuus tarvitsee kipeästi työvoimaa tuottaessaan autoja ja kulutustavaroita vaurastuvalle Euroopalle. Suomi on tulossa perässä, oikeaan suuntaan, eteenpäin.

 

Kolmas kuva Suomesta on 1990-luvulta. Suomi on rakentanut menestystarinansa asemastaan idän ja lännen välissä. Sen huippusaavutus poliittisella tasolla oli vuoden 1975 Ety-huippukokous. Suomi oli maailmankartalla. Meillä on vihreä kultamme, metsä ja siitä kasvava teollisuus. Metsäteollisuus on valinnut tunnuksen: “Suomi elää metsästä.” Paperin kulutus kasvaa. Sotakorvausteollisuudesta on noussut metalli- ja konepajateollisuutta. Vaarallinen asemamme idän ja lännen välissä on käännetty edulliseksi ulkomaankaupaksi. Suomi vaurastuu.

 

Tämä menestyksen malli ei kestä. Mieletön sosialistinen ihmiskoe päättyy, Neuvostoliitto romahtaa – ja sen mukana Suomen edullinen vientikauppa. Markkinat on avattu ja sääntelyä purettu, jotta Suomi pääsisi koko maailman markkinoille. Seurauksena on pankkikriisi, ajautuminen lamaan, bruttokansantuotteen romahdus tavalla jota ei ole nähty sitten nälkävuosien. Monet menettivät yrityksensä ja omaisuutensa, mutta Suomi orientoitui uudelleen – alkoi taas nousu huipulle. Devalvaatio puri. Nokialandia näytti tietä koko maailmalle, panostuksemme koulutukseen alkoivat tuottaa hedelmää. Suomi lähti nousuun.

 

Me uskoimme, että nyt maailma rakentuu oikeusvaltion ja markkinatalouden lujalle, realistiselle perustalle. Suomi avautui, liittyi Euroopan unioniin, mutta ei Natoon, vaikka rauhanturvaajat osoittivat suomalaisten kyvykkyyden kriisien hallinnassa. Venäjästä oli tulossa uusi yhteistyökumppani, ei vain Suomelle, vaan koko Euroopalle ja Natolle, jonka yhteistyökumppaniksi meidän oli helppo ryhtyä.

 

 

Uskomme tulevaisuuteen vahvistui: tieto, osaaminen, taito vie suomalaiset kukoistukseen globalisaation, maapalloistumisen, ja digitalisaation, uuden teknologian aikana. Suomalaisista kasvoi maailman kielitaitoisin ja kilpailukykyisin kansa, jolla oli paras koulu – ainakin, jos oli uskominen kansainvälisten asiantuntijoiden ja mittauslaitosten arvioita. Ja lopulta sosiaalinen media sai kaikki kirjoittamaan, tuppisuukansan puhua pulputtamaan mistä vain. Suomi maailman huipulla, sosiaalisesti, tieteellis-teknisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti.

 

Neljäs kuva on Suomi tänään, kun 98. itsenäisyyspäivä on tullut iltaan. Miltä nuo kolme kuvaa näyttävät nyt, vuosikymmenien jälkeen? Miten meidän on käynyt?

 

Ensimmäinen kuva – tuo poikanen harmaassa sarkatakissaan, oliko hän topeliaaninen, romanttinen kuva, joka tänään kyllästyttää kuin vanha suomalainen elokuva, ylinäytelty ja naiivi, ei oikein enää naurettava, ehkä vain säälittävä?

 

Entäpä toinen kuva, nuo maailmanparanajat, 60-lukulaiset. Eikö heidän idealisminsa karahtanut siihen, että kehitysapua käytettiin niin kovin väärin? Se olikin varojen siirtämistä lännen köyhiltä etelän rikkaalle eliitille, joka rypee kyltymättä korruptiossa ja skandaaleissa. Ja keskimatkan ohjusten vastustaminenkin kääntyi oikeasti Neuvostoliiton ohjusten puolustamiseksi. Olimme hyödyllisiä idiootteja.

 

Kolmas kuva: osaava ja taitava menestyjä-Suomi, globaali huippuosaaja? Sehän oli lopullinen päämäärämme, sodankäyneen sukupolvenkin utuinen ja hahmottumaton haave. Globalisaatio, maapalloistuminen, selviytyminen luonnon ankarista oloista. Sitä sukupolvet tavoittelivat ja 90-luvulla se saavutettiin. Suomesta tuli osa länttä, minne se on oikeasti kuulunutkin jo yli 700 vuotta. Niin – miksi emme voineet jäädä osaksi kolmatta kuvaa?

 

Mitä on jäänyt jäljelle menneiden vuosikymmenien ihanteista? Meistä tuli sittenkin rikkaita, vaikka Maamme-laulussa väitetään J.L. Runebergin sanoin “on Suomi köyhä ja siksi jää, jos kultaa kaivannet”. Kymmenet tuhannet pakolaiset haluavat tulla tänne, ilmastosta välittämättä, koska olemme lännen rikkaita. Mutta se ei olekaan totta, ikävä kyllä.

Eihän meillä ole enää oikein varaa mihinkään?

 

Suomi on pysähtynyt. Tuotanto junnaa, vienti takkuaa, kulut kasvavat, velka painaa, huoltosuhde leviää käsiin. Olemme pitkällä matkalla alaspäin, kiistämättä ja selkeästi. Tällä hetkellä taloudelliset mittarit väittävät, että olemme saavuttamassa kymmenen vuoden takaisen tasomme. Taso ei ole paha, mutta suunta on. Se jatkuu vuodesta toiseen takaperin.

 

Armoton keskustelu sosiaalisessa ja muussa mediassa on toivotonta. Kielteinen ilmapiiri hallitsee yleistä mielipidettä. Sitä ei vähennä itäisen naapurimme muuttuminen jälleen tsaristis-ortodoksisen imperialismin linnakkeeksi. Kaikkialla vallitsee ikävä tunnelma. Hyvinvointimme on vaarassa, etujamme uhataan.

 

Voiko tämän itsenäisyyspäivän kuvan Suomesta kiteyttää kolmeen kirjaimeen: AKT? Siitä on tulossa tämän hetken symboli. Meillä on henkilökohtaisten, saavutettujen etujemme nimissä oikeus uhata koko yhteiskuntaa. Tähän uhkaan eivät auta hornetit eikä sitä vastaan voi suojautua suojelupoliisin valtuuksia laajentamalla, koska tämä uhka nousee sisältäpäin.

 

Mutta eikö AKT ole kuitenkin vain ilmaus ongelmasta, joka on laajempi kuin ammattiliitto noiden kolmen kirjaimen takana? Kaikista lakoista 98 prosenttia on laittomia. Eikö järjestönsä jäsenten etuja puolustava liittojohtaja sittenkin muistuta aika tavalla miljonääriomistajaa, joka sanoo taloustieteellisenä totuutena ja lakiin präntättynä juridisena faktana kuinka yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoa omistajalle, siis hänelle.

 

Usein kun suomalaiset kohtaavat ja alkavat keskustella, löytyy yhteisiä tuttuja, joskus jopa kaukaisia sukulaisia. Olemme niin pieni kansakunta. Niin jälleen kerran: nämähän ovat veljeksiä, tämä AKT-duunari ja miljonääriomistaja. Kaiken lisäksi sukua meille, serkkuja ellei peräti meidänkin veljiämme.

 

Me emme voi tehdä yhdestä ryhmästä emmekä yhdestä miljonääriomistajastakaan syntipukkia. Emme voi tehdä niin kuin historiassa on usein tehty, ulkoistaa yhteistä ongelmaa heittämällä jonkun toisen niskaan oma vastuumme. Sillä me kaikki kuulumme AKT:hen. Me kaikki haluamme sementoida etumme julistamalla ne tieteellisesti päteviksi ja lailla vahvistetuiksi. Se tässä pelottaa.

 

Onko leijonanappisen pojan usko tulevaisuuteen pelkkä lapsellinen muisto vain? Onko 60-lukulaisten idealistien maailma väärä analyysi siitä, mitä todellisuus aikuisen oikeasti on? Oliko Nokialandia vain ohikiitävä häiriötila, toistumaton poikkeus? Ja Venäjäkin on jälleen se vanha vainooja.

 

Hyvät ystävät, itsenäisyyspäivän juhlavieraat

 

Olemme jälleen uudessa vaiheessa, on syntymässä uusi tilanne ja uusi kuva. Se ei ole vielä valmis. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla niin toivoton kuin nyt näyttää. Sarkatakkisen pojan ja maailmanparantajateinin, mutta myös dynaamisen 90-lukulaisen globaalin myyntitykin välillä on yhteys, menestyksen salaisuus. Se on löydettävissä taas.

 

Tuho ja tappio on ohikiitävä hetki, kuten opimme omasta sotaisasta historiastamme. “Ei saa jäädä tuleen makaamaan”, kuten Kariluoto sanoo Tuntemattomassa sotilaassa. Menestys ja hyvinvointi voidaan menettää. Ei ole olemassa saavutettuja etuja. Joka päivä on tehtävä työtä, sopeuduttava muuttuvaan maailmaan, ettemme putoa kyydistä. Ihmiskunnan historia on täynnä kukoistaneita kulttuureita, jotka ovat nyt pelkkää hiekkaa. Mutta tuho ei ole väistämätön kohtalo.

 

Suomen historia on ollut tarina sitkeydestä ja selviytymisestä – näin me olemme rakentaneet kansalliset myyttimme. Ja tämä on totta. Me olemme selviytyneet ja selviämme jatkossakin. Miten?

 

On jälleen löydettävä enemmän kuin saavutetut edut ja oma hyöty. Ihmisarvo on enemmän kuin ihmisen käyttökelpoisuus yhteiskunnan tuotantokoneistossa. Ihmisarvon loukkaamattomuus ei saa muuttua saavutettujen etujen loukkaamattomuudeksi. Olemme menossa eksyksiin, jos tiedämme kyllä kaiken hinnan, mutta emme minkään arvoa.

 

Suomi täyttää kahden vuoden kuluttua 100 vuotta. Juhlavuoden teema on “yhdessä”. Tässä on teema, johon nyt pitää sitoutua. Muuten saamme vaihtaa sanan “yhdessä” sanaksi “hukassa”. Niin ei tarvitse käydä.

 

Suomi on edelleen hyvä maa, suomalaiset ovat edelleen hyvin koulutettu, osaava, kielitaitoinen ja taitava kansakunta. Meillä on toimiva infra, puhdas luonto, hyvät rakennukset ja yhteydet. Vesi tulee ja menee, sähkö pelaa ja palaa. Sosiaalinen pääomamme, keskinäinen luottamus, on edelleen suuri. Se on tärkein omaisuutemme ja sitä on varjeltava. Siksi toista ei saa demonisoida sosiaalisessa mediassa, siksi työmarkkinaneuvotteluissa on säilytettävä se henki, jota SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly kuulutti toissapäivän Demokraatti-lehden haastattelussa: “Olemme yhteydessä koko ajan. Asiat riitelevät, eivät henkilöt.” Paniikkiin ei ole syytä, vaikka neuvottelut kaatuivat.

 

Kilpailukyvyn pitemmän ajan mittarit osoittavat hyvää kuntoa, vaikka hintakilpailukyky nyt horjuu, Rahaakin on käytettävissä – Euroopan keskuspankki suorastaan painostaa pankkeja antamaan rahaa lainaksi matalalla korolla. Myös kulttuurimme ja sen arvot ovat yhä kestäviä –esimerkiksi se, että “suu säkkiä myöten” eli ettei pidä elää yli varojen. Vanhat sananlaskumme ovat koeteltua kansanviisautta, johon kannattaa palata, jos hämärtyy se, mikä elämässä on aitoa ja arvokasta.

 

Meillä on joitakin isoja pulmia ratkaistavana. Yksi on se, miten jokainen saisi rakentaa omaa elämäänsä ja suomalaista yhteiskuntaa omalla työllään. Ja sama mahdollisuus olisi saatava nopeasti heille, jotka saavat uuden kotimaan ja turvapaikan Suomesta. Hyvän elämän luominen ei ole yhteiskunnan tehtävä, mutta yhteiskunnan on luotava edellytyksiä yksilöille, jotka luovat sen itse.

 

Juuret, joiden varassa seisomme. eivät ole meistä kaukana. Selkäni takana on kopio Albert Edelfeltin maalauksesta Turun akatemian vihkiäiset. Se kertoo yliopiston saamisesta vuonna 1640. Kenraalikuvernööri Pietari Brahe siinä kulkee ylpeänä. Hän kiersi Suomen ja teki johtopäätökset: Suomi on maana vauras ja luonnonolotkin suotuisat, tosin kansalta puuttuu sivistystä ja usein myös ahkeruutta. Tämä tila oli muutettavissa.

 

Tätä puutetta on sitten 1600-luvun korjattu. Kun katsotte ylös, näette professori Onni Ojan teoksen “Suomen tie”, joka kuvaa maamme historian vaiheita, oikeita arvoja, kansanvaltaa, työn tekemistä, yrittämistä, sivistystä, joihin tulevaisuus voidaan perustaa yhä tänään.

 

Tällä klubilla ovat saaneet alkunsa monet itsenäisen Suomen keskeiset suuryritykset, kuten yhtiöt Suomi, Pohjola, Otava, Akateeminen kirjakauppa sekä Kansallis-Osake-Pankki ja Helsingin Suomalainen Säästöpankki – ja näiden lisäksi useita muita merkittäviä hankkeita. Tämä paikka kertoo, ettei ole syytä toivottomuuteen tulevaisuuden edessä.

 

Edeltäjämme täällä ovat toimineet paljon huonommista lähtökohdista kuin me nyt, ja vaikemmissa oloissa. He ovat nähneet oman elämänsä merkityksellisyyden ja tarkoituksen siinä, että ovat ryhtyneet toteuttamaan yhdessä itseään suurempia, kaikille tärkeitä hankkeita.

 

Hyvän ja arvokkaan elämän rakentaminen on enemmän kuin omien välittömien etujen ja tarpeiden ajamista. Minä-keskeinen aikamme tarvitsee uutta perspektiiviä, nousua omaan napaan tuijottamisesta, uutta uskoa tulevaisuuteen, isompia ajatuksia kuin vain omien aineellisten, välittömien tarpeiden tyydyttäminen. Laatu on tärkeämpi kuin määrä,

 

Parhaillaan on koolla suuri Pariisin ilmastokokous, joka kutsuu ihmiskuntaa sopeutumaan ympäristön ehtoihin. On hyvä opetella kohtuullista elämäntapaa, meilläkin. Ihmisen kulttuurievoluutio on kuitenkin vielä tätäkin enemmän: varjelemisen lisäksi meidät on tarkoitettu viljelemään, rakentamaan, pyrkimään ylös ja eteenpäin. Sitä ei tänään tehdä suurilla julistuksilla vaan hiljaisesti, ihminen ihmiseltä, tekoina, jotka ovat sopivan kokoisia ja ihmisarvon mukaisia. Se on mahdollista jälleen, kuten ennenkin.

 

Jälleen kerran Suomen nuoriso osoittaa tietä ulos toivottomuudesta. Koskaan aiemmin ei yritteliäisyys ja akateeminen koulutus ja tutkimus ole yhdistynyt, kuten tänään. Tuloksiakin näkyy: Slush-messut ja sen sukuiset prosessit kertovat, että jotain uutta ja hyvää on juuri nyt syntymässä.

 

Hyvät ystävät

 

Koska tämä puhe on ollut näin lyhyt, kerron lopuksi viimeisen, ylimääräisen viidennen kuvan tämän ajan Suomesta. nuoresta miehestä, jonka tunnen. Hän pääsi ylioppilaaksi muutama vuosi sitten ja pyrki opiskelemaan, mutta ei päässyt haluaamaansa tiedekuntaan yrityksistä huolimatta. Hän päätti opiskella ammattitutkinnon aivan toiselta alalta, valmistui ja perusti kavereiden kanssa yrityksen. Se alkoi menestyä mukavasti ja laajentaa toimialaansa.

 

Mutta poikapa ei luopunut akateemisista haaveistaan. Lopulta hän pääsikin yliopistoon ja aloitti innokkaana opiskelut. Pari kuukautta sitten hän väitteli filosofian tohtoriksi. Hänelle on nyt tarjottu töitä yliopistoista Yhdysvalloista ja Sveitsistä. Pari viikkoa sitten hän sai suuren apurahan Suomesta. Mutta myös poikien yritys on edelleen pystyssä ja toimii.

 

Tämä viides ja viimeinen kuva on kuva Suomen tulevaisuudesta. Se on valoisa. Jälleen kerran me suomalaiset selviydymme – mutta emme kohtalon oikusta tai sattumalta, vaan luottamalla itseemme, tekemällä työtä ja opiskelemalla, pyrkimällä oikeudenmukaisuuteen, totuuteen ja hyvyyteen. Jännitteet pyrkimystemme ja vallitsevan todellisuuden välillä ovat väistämättömiä. Sivistykseen kuuluu taito käsitellä näitä ristiriitoja, eettisesti ja myötätuntoisesti. Sivistystä on myös rohkeus puolustaa hyvää.

 

Eettisyyden ja esteettisyyden näkökulmat ohjaavat pohtimaan, mikä elämässä on arvokasta, miten suhtautua itseen, muihin ihmisiin, ympäristöön, tietoon, jota on osattava käyttää kriittisesti. Sivistys merkitsee taitoa tehdä ratkaisuja eettisen pohdinnan, toisen asemaan asettumisen ja tietoon perustuvan harkinnan pohjalta.

 

Meillä jokaisella, vanhalla ja nuorella, on oma paikkamme uuden, sivistyneen Suomen syntyessä. Jokainen voi olla rohkaisija ja kannustaja toiselle ihmiselle. Jokainen voi pyrkiä toimimaan oikein ja vastuullisesti. Yhteinen isänmaa tarvitsee taas rakentajiaan, Siis meitä, suomalaisia.