Uusimmat kommentit

Paavo Ruotsalainen – Asuuko meissä jokaisessa pieni Paavo?

Millainen oli Paavon jumaluusoppi – Esitelmä herättäjuhlien 2015 valmistusseminaarissa

Sotkamo, Salmelan koulu

Tapani Ruokanen 25.1.2015

 

Paavo Ruotsalaisen oppia on suositeltu erilaisten vankkureiden vetäjäksi niiden yli 160 vuoden ajan, jotka ovat kuluneet hänen inhimillisen vaikutusaikansa päättymisestä. Paavo ei kuitenkaan antaudu helposti muiden vietäväksi, vaan vaikuttaa muista riippumatta. Merkillisintä on, että myös tänään Paavo on puheenaihe, vaikka hänen kuolemastaan tulee ylihuomenna kuluneeksi 163 vuotta.

Kun kurssitoverini Tuomo Ruuttunen pyysi puhumaan teille otsikkona kysymys, että asuuko meissä jokaisessa pieni Paavo, tavoite oli varmaankin pohtia, mitä yleisinhimillistä, kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina koskettavaa Paavo Ruotsalaisessa saattoi olla. Onko se ylipäänsä mahdollista ottaen huomioon kuinka erilaisissa olosuhteissa ja eri aikana Paavo eli meihin nykyajan ihmisiin verrattuna. Jotain poikkeuksellista Paavo Ruotsalaisessa oli – emmehän muuten olisi tänään täällä pohtimassa asiaa.

Paavon aikana globalisaatiosta, maapalloistumisesta ja uudesta teknologiasta oli havaintopiirissä vasta esiasteita. Yksinkertainen talonpoika Paavo Ruotsalainen asui savupirtissä, osasi lukea, mutta tuskin kirjoittaa – hänen myöhempien kirjeittensä kirjureina toimivat aina jotkut muut henkilöt.

Yksinkertaisessa omavaraistaloudessa muotiin olivat tulossa vasta sellaiset tekniikan oivallukset kuin savuhormi ja lasi-ikkunat. Teknologian kehityksestä kertoi kuitenkin rapiat kolmesataa vuotta aiemmin Gutenbergin keksimä kirjapaino, jonka seurauksena talonpojankin käsiin saattoi päätyä Raamattu, jota Paavokin oppi lukemaan. Hän oli esimerkki siitä, miten rahvas saatuaan käsiin kirjan, alkoi lukea ja sen jälkeen ajatella itse. Seurauksena oli muutos, jota voi hyvinkin verrata vallankumoukseen. Siksipä jo Ruotsin kuningas oli kieltänyt jo 1726 rahvasta kokoontumasta koteihin. Tästä konventikkeliplakaatista oli harmia myös Paavon ja hänen ystäviensä elämässä, kun he kokoontuivat lähinnä häiden, markkinoiden ja muiden juhlien aikaan seuroihinsa.

Ehkäpä globalisaation ensi asteita edusti Paavon kilpailija saarnamiehenä, pastori Henrik Renqvist, joka alkoi levittää käännettyä kirjallisuutta ja kirjoittaa itsekin. Paavo ja Renqvist eivät tulleet oikein toimeen keskenään, kun Paavon teologiaan eivät kuuluneet polvirukoukset, joita renqvistiläiset harrastivat.

Globalisaatiosta oli häivähdys myös Kalajoen käräjillä 1838-39, missä Paavo ja muut seuroihin osallistuneet tuomittiin sakkoihin laittomista kokoontumisista, konventikkeliplakaatin rikkomisesta. Yhtenä syynä olivat laittomat rahankeräykset pakanalähetykselle. Vaikka näemme ehkä yllättäen, että Paavokin oli meille niin tuttujen asioiden teknologian oivallusten ja globalisaation kanssa tekemisissä, tosiasiassa hän eli aivan toisenlaisessa maailmassa kuin me tänään.

Talonpoika Paavo Ruotsalainen aloitti aikuisen elämänsä kovien kokemusten keskellä, kuten kaikki tuon ajan talonpojat: oli taisteltava korvesta leipä sen ajan menetelmillä kaskea polttamalla, kalastamalla ja joskus ottamalla ”lainaa oravalta”, panemalla villin luonnon antimia, kuten pettua puhtaan viljan jatkeeksi. 1800-luvulla oli vielä useaan otteeseen nälkävuosia, joitten aikana myös täällä Kainuun korvessa kuoltiin kuin Afrikan nälkäleirillä nykyaikana. Tästä kertoi mm. tuon ajan Oulun Wiikko-Sanomat -lehti.

Nilsiäläinen Paavo Ruotsalainen syntyi 1777 ja kuoli 1852. Hän kituutti ulkonaisesti luonnon armoilla kivisillä pelloillaan ison lapsikatraan, yhdeksän lapsen huoltajana vaimonsa Riitan kanssa. Paavon kohtalo oli syntyä merkilliseen aikaan, jonka keskellä tällä yksinkertaisiin oloihin kasvaneella pojalla olikin yllättäen sanottavaa ja annettavaa.

Ulkonaisesti historiassa oli vaihe, jolloin Suomi irrotettiin Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ranskan Napoleonin päätöksellä vuosisataisesta yhteydestä Ruotsiin autonomiseksi osaksi Venäjää, sen suuriruhtinaskunnaksi. Sen seurauksena alkoi tästä merkillisestä suomalaisesta heimosta kasvaa kansakunta. Kansallisuusaate, mutta myös kansallisromantiikka saivat alkunsa ja niitä edistivät kansakunnan isät.

Nuori opiskelija A.I. Arwidsson julisti Turussa 1811, että ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia. Kansallisuusaatteen opit toi Saksasta J.V. Snellman, jonka keisari karkotti vuosiksi Kuopioon aatteillaan yliopistoa turmelemasta. Tällä oli suuri merkitys sittemmin herännäisyydenkin historian kannalta. Elias Lönnrot vaikutti paitsi lääkärinä Kajaanissa ja teki havaintojaan körttiläisten riutuneista kasvoista, lommoposkista ja kuoppiin vajonneista silmistä, myös kokosi runonlaulajilta vielä rippeet Kalevalaan – ennen kuin väkevät herätykset ajoivat vanhat jumalat, peikot ja menninkäiset ikuisiksi ajoiksi koloihinsa. J.L. Runeberg runoili kansakunnan tarinaa Välskärin kertomuksillaan ja Zacharias Topelius tarinoi suomalaisuuden voimasta. Monet historian tutut nimet, kuten myös Cygnaeus, koskettivat myös herännäisyyttä, ja Paavo Ruotsalaista henkilökohtaisesti.

Paavo Ruotsalainen tunsi henkilökohtaisesti ainakin Lönnrotin ja Snellmanin. Alkujaan epäillen körttiläisyyteen suhtautuneesta Lönnrotista kasvoi vuosien mittaan herännyt kristitty, jonka kerrotaan toimineen myös Paavon kirjurina. Snellman puolestaan raportoi körttiläisistä ja piti kansanliikettä sen seurauksena, etteivät papit laiskuuttaan hoitaneet tehtäviään. Paavon kerrotaan sanoneen Snellmanille Iisalmen pappilassa: ”Työ vilosohvit tiette saman selevän Roamatusta kuin sika pottuhalameesta.”

Jos Suomen kansallisromantiikan ja kansallisuusaatteen isät loivat kansakunnalle sen tarinan ja identiteetin, Paavo Ruotsalainen talonpoikaisine ystävineen, joihin kuului lopulta huomattava osa nuoresta papistosta, johti liikettä, jota voisi sanoa talonpoikien heräämiseksi. Se oli esipoliittista heräämistä omaan säätyyn, mutta myös hengellistä heräämistä tuntemaan omaa itseään ja sydäntään.

ämä kaikki tapahtui kuitenkin aikuisen Paavo Ruotsalaisen miehuuden vuosina. Mistä kaikki alkoi? Paavon nuoruusvuosina sattui Savossa hurmoksellisia herätyksiä, jotka veivät mukanaan voimakkaisiin tunteisiin, kuten keväällä 1796 heinäväen joukkokaatumiseen Paavon lapsuuden kotipaikan naapurissa Lapinlahden Telppäsniityllä. Maahan kaatuneet näkivät taivaallisia näkyjä ja kokivat ihmeellisiä tunteita. Tuohon aikaan varsinkin syrjäseuduilla eri puolilla Suomea syntyi spontaaneja herätyksiä, joihin liittyi karismaattisia ilmiöitä, kielilläpuhumista, unissasaarnaamista, jopa tanssia.

Paavo Ruotsalainen oli mukana joissakin kokouksissa, mutta ei saanut niistä sisäistä tyydytystä, rauhaa sielulleen. Hän oli oppinut lukemaan setänsä Raamattua jo kuusivuotiaana. Hän kulki seuroissa, luki – ja ahdistui, kunnes sai lopulta otsaansa Löyhkä-Paavon leiman: hän ei ymmärtänyt niitä, jotka olivat löytäneet vapautuneen ja iloisen uskon, vaan vapisi tuntemattoman perimmäisen todellisuuden edessä, jota sanottiin jumalaksi.

Näin olemmekin tulleet ensimmäiseen kohtaan, jossa yllättäen nykyihminen saattaa tuntea jotain samaa kuin Paavo Ruotsalainen. Myös tämän ajan ihmisellä on vaikeuksia uskoa ”niin kuin kirkko opettaa”, kuten sanonta kuuluu. Suomalaisista suurin osa kuuluu kirkkoon, vaikka ei usko, ei ainakaan kaikkea, mitä kirkko opettaa eikä samalla tavalla kuin arvelee kirkon opettavan.

Sisäinen Paavo sanoo meissäkin, etten minä osaa enkä voi olla samanlainen kuin nuo toiset. Minulta puuttuu tuo iloinen luottamus ja usko. Useimmat meistä ovat hiljaa tästä epävarmuudesta, joka on yleisinhimillistä kaikkina aikoina.

Kun Nobel-palkittu Kalkutan Äiti Teresa – nykyisin katolisen kirkon pyhimykseksi julistamista odottava Kalkutan Autuas Teresa – kuoli muutama vuosi sitten, kerrottiin hänen murehtineen vielä vanhoilla päivillään sitä, ettei Jumala vastannut hänen palaviin rukouksiinsa, että hän tunsi olevansa niin kovin kaukana Herrastaan. Kuitenkin olemme oppineet, että Äiti Teresa oli meidän aikamme kristityn esikuva. Samoin koin itsekin suurta uskon vahvistusta ja lohdutusta, kun toimittajana sain haastatella häntä vuosia sitten kaksi kertaa Kalkutassa. Hänen elävä kristillisyytensä oli vaikuttavinta, mitä olen reportterina kokenut. Tämä toisten auttaja ja heikon uskon vahvistaja oli sydämessään etsijä, joka yhä odotti Herransa ilmestymistä.

Samanlaisia tarinoita on vanhemmiltakin ajoilta. Sellainen etsijä oli myös poika, joka syntyi 1661 vuotta sitten nykyisen Algerian alueella Pohjois-Afrikassa. Hänen kristitty äitinsä Monica saattoi poikansa opin tielle retoriikan ja klassisen filosofian pariin. Nuori mies kulutti aikaansa kolttosissa ja huonossa seurassa. Opittuaan riittävästi hän päätyi epäilysten suohon: totuus on kyllä olemassa, mutta sitä ei ihminen rajoittuneisuudessaan voi tuntea.

Nuori mies tuli lopulta Milanoon, missä hän kuunteli kuuluisan kirkkoisä Ambrosiuksen saarnoja. Hänen epäilyksensä kristinuskon sivistymättömyydestä alkoivat hälvetä. Nuori mies vietti hauskaa elämää ja esitti sittemmin tunnetun rukouksensa: ”Da mihi castitatem et continentam, sed noli modo – anna minulle puhtautta ja siveyttä, mutta älä aivan vielä”. Vasta 32-vuotiaana, kesällä 386, tämä nuori mies koki kääntymyksen ja päätti ryhtyä papiksi.

Hän on nimeltään Augustinus, josta tuli sittemmin yhtenäisen kristillisen kirkon ehkä tärkein opettaja, kirkkoisä, piispa ja teologi, jonka ajatuksia yhä tänään tutkitaan kaikissa kristillisissä kirkoissa. Augustinuksen sana, jossa hän sanoo ”minun sydämeni on levoton minussa, kunnes se löytää levon sinussa, Jumala”, on ehkä kuuluisin Augustinuksen lauseista. Paavo Ruotsalainen ei tätä lausetta koskaan kuullut, mutta tunsi sydämessään samoin. Myös Augustinus oli ihminen, joka kulki kaitaa tietä laidasta laitaan ja etsi vastauksia kysymyksiinsä perustellisemmin kuin oli tapana. Aivan kuten Paavo Ruotsalainen, myös hän sai lopulta vastauksen.

Palaamme Hippon piispalasta Augustinuksen tyköä tänne Kainuuseen ja Paavo Ruotsalaisen maailmaan. Niin kuin Augustinus sai apua etsintäänsä Ambrosiukselta, Paavokin löysi oman auttajansa. Sisäisten tuntojen tutkistelija ei juuri saanut apua virallisesta kirkosta, joka oli tuohon aikaan erikoistunut kasvattamaan kansaa ankaralla kädellä lähinnä ulkonaiseen hurskauteen. Valitettavasti kirkko on usein historiansa aikana joutunut kantamaan virallisia vastuitaan yhteiskunnan osana niin pitkälle, että hengellisten etsijöiden on olut vaikea saada sieltä apua hätäänsä. Vaikka toki toisiakin tarinoita on.

Nuori Paavo Ruotsalainen kuuli sepästä, jonka kerrottiin vapauttavan ahdistuneita sieluja. Keväällä 1799 Paavo vaelsi jalkapatissa sepän perään Savon halki Keski-Suomeen Jyväskylän lähelle. Seppä Jaakko Högmanin pajassa Paavo Ruotsalainen löysi avun.

”Högman sanoi: sinulta puuttuu yksi, ja sen yhden mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunto. Kun Högman sitten alkoi selvittää autuuden asiaa, kaikki selkisi. Jumalan sana oli kuin uutta painosta eikä minun sen koommin tarvinnut kysyä neuvoa keneltäkään, mutta yhtä jos toistakin olen ohjannut autuuden tielle”, Paavo Ruotsalainen kertoi vuosien jälkeen kohtaamisestaan.

Seppä johdatteli Paavon lukemaan pientä kirjaa, bedfordilaisen kattilanpaikkaaja Thomas Wilcoxin Kallihit Hinajan-Pisarat Kalliosta Christuxesta. Tästä kirjasta ja sepältä Paavo oppi, että ihmisen rakentamat uskonnolliset tunteet ja suuri oppi saattavat estää häntä näkemästä armollista Kristusta, joka on köyhän syntisen auttaja.

Paavo opetti tämän jälkeen kuinka ihminen herää kaksi kertaa. Ensin hurskaaksi ja jumaliseksi, jolloin kaikki uskon ihanuudet, suuret tunteet ja ilo ovat läsnä. Sitten ihminen herää syntiseksi ja nämä ensi rakkauden ihanat hedelmät otetaan häneltä pois. Sen jälkeen on etsittävä nälkäänsä leipäpalaa, odotettava murhehuoneessa armon vilausta tuntemattomalta Jumalalta.

Sepän pajassa Paavo, joka ei löytänyt rauhaa eikä Jumalaa kristittyjen iloisesta seurasta sai kosketuksen sisäiseen itseensä, joka salaisesti kohtasi Jumalansa – näin myös ulkoinen Paavo saattoi rauhoittua. Hän ryhtyi auttamaan muita ahdistettuja kristityn elämään, ristin tielle, jolla ei tulla suuriksi vaan pieniksi, ei pyhiksi vaan syntisiksi, jotka ovat tien alussa pysyvästi, aina.

Aralla mielellä Jumalaa lähestyvä saakin avun – jopa omaksi yllätyksekseen. Usko ei olekaan jotain, mitä ihminen kehittää omasta itsestään ja varmuudestaan. Ihmisen ei tarvitsekaan tuijottaa itseensä, omaan sydämeensä, vaan hän voi kääntää katseensa Kristukseen, kuten Wilcox opetti Hunanjanpisaroissa.

Paavo Ruotsalainen, savolainen savupirtin talonpoika oivalsi jotain samaa kuin kolme vuosisataa aiemmin augustinolaismunkki Martti Luther – joka löysi saman kuin esikuvansa Augustinus ja sitä ennen apostoli Paavali. Usko on Jumalan lahja, Kristus meissä kirkkauden toivo.

Paavo Ruotsalaisen uskonkokemuksesta kasvoi suuri kansanliike, joka joutui myös viranomaisten silmätikuksi: Venäjän keisarin salaiset asiamiehetkin seurasivat talonpoikaisen joukon liikehdintää, joka laajeni Savosta, liittyi Pohjanmaalla vaikuttavien pappien johtamaan herätykseen ja kasvoi pääkaupunkiseudun opiskelijapiireihin saakka ulottuvaksi hengen paloksi.

Keisarin kiinnostus oli poliittista ja hyvin ymmärrettävää. Samoihin aikoihin Venäjällä esiintyi kiihkeitä lahkoja, jotka koettiin vaarallisiksi anarkisteiksi, tuon ajan terroristeiksi. Ruotsissa oli tasavaltalaista kiihkoa ja siellä julkaistiin myös kommunistinen manifesti, joka ilmestyi Euroopan hulluna vuonna 1848. Keisari pelkäsi turhaan

Autonomisen Suomen vastuulliset virkamiehet olivat huolissaan herätyksistä, nimenomaan niiden mahdollisista yhteiskunnallisista vaikutuksista. Paavo Ruotsalainen toimi itse asiassa virallisen Suomen kannalta myönteisesti pyrkiessään rauhoittamaan kiihtyneitä mieliä ja ohjaamaan herätystä vakaalle pohjalle. Tätä eivät virkamiehet kuitenkaan voineet nähdä norsunluutorneistaan.

Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski seurasi tilannetta ja pyysi arkkipiispa Jakob Tengströmiä raportoimaan, miten on toimittu heränneitten kokoontumiset kieltäneen käskyn totteuttamiseksi. Arkkipiispa korosti kenraalikuvernöörille kansan ”vakavaa ja flegmaattista luonnetta”, joka piti itsestään huolta siitä, ettei vaarallisia liikkeitä syntynyt. Valistuneen papiston viisaan ja taitavan toiminnan ansiosta sellaiset liikkeet olivat loppuneet itsestään. Kansa pysyy rauhallisena, kun sitä ei liikaa ärsytetä.

Suomalaisten vastuunkantajien Venäjän politiikka oli jo tuolloin ”suomettunutta”: pyrittiin toimimaan niin, ettei suuri naapuri, joka edusti suuriruhtinaskunnassa myös esivaltaa, olisi ärsyyntynyt. Korostettiin vastuullisten virkamiesten kykyä pitää yhteiskunta järjestyksessä – haluttiin siis estää venäläisten puuttuminen tilanteeseen.

Suomi selviää omin voimin eikä ole uhaksi Venäjälle – konsultaatioita yhteistoiminnasta ei tarvita. Sama linja toistui myöhemmin yya-sopimuksen aikana. Myös Paavo Ruotsalainen säikähti viranomaisten aktiivisuutta ja kirjoitti ystävälleen Matti Härköselle 1825:

”Nyt alkaa aika niin vaarallinen olla, ettei nyt sa enää kokouksia pitää; sillä keisari on tehnyt kovan päätöksen, että joka nyt vaan kokouksia pitää, niin se pitää vietämän Siperiaan vankiuteen. Nyt on salainen käskyn joka pitäjän kirkkoherralla ja nimismiehellä ympäri Suomenmaan, että antaa ilmi ne, jotka kokouksia pitävät. Sen tähden, hyvä ystävä, lakkaa pois kokouksia pitämästä, ja julkisesti muualle reissuamasta,äläkkä yhtään hämmästy tästä kiellosta, vaan rohvaise itsiäs ja koettele, kuinka sinun uskos on elävä…”

Paavo Ruotsalainen toimi jälleen yhteiskuntarauhan puolesta ja kehotti heränneitä hiljaisuuteen. Kokoontuminen olisi mahdollista kirkkomatkoilla ja markkinoilla, mutta vainon takia oli annettava salainen kielto seurojen pitämisestä.

Näin seuraliike muuttui eräänlaiseksi maanalaiseksi toiminnaksi. Kenraalikuvernööri Zakrevski oli satraappi, joka suhtautui vihamielisesti Suomeen. Valta oli luisumassa venäläisille suomalaisten virkamiesten käsistä. Paavo Ruotsalainen ymmärsi tilanteen arkaluontoisuuden. Piispa Cygnaeus rauhoitteli venäläisiä esittämällä ohjelman, jolla tilanne rauhoitettaisiin.

Liikkeen kiistaton johtaja Paavo Ruotsalainen matkusti kontti selässä kävellen, ratsain ja rattailla puhumassa eri puolilla maata, Helsinkiä myöten mm. yliopiston 200-vuotisjuhlien aikaan. Kaikkiaan hänelle kertyi matkaa yli 30 000 kilometriä. Heränneitten johtajat vedettiin Kalajoella käräjille 1838-39 vastaamaan laittomista kokoontumisista ja tuomittiin sakkoihin.

Nilsiän Aholansaaressa Paavo Ruotsalainen asui kahteen otteeseen. Hän menetti nuorena aviomiehenä saamansa osuuden perintötaloon ryhtymällä kesällä 1817 seikkailuun: joukko talonpoikia lähti kohti Puolaa perustaakseen sinne ihanneyhteisön. Matka katkesi jo Viipuriin ja Paavo palasi pesueineen verissäpäin Savoon. Paavo otti tämänkin hengellisenä ojennuksena: hän oli lähtenyt liikkeelle ilman passia, ilman lupaa – niin ei saa tehdä.

Nilsiän uskonystävät pelastivat kurjan perheen Riitta-vaimon sukutalon nurkista hankkimaansa Soukan torppaan Aholansaaressa syksyllä 1817. Asuinpaikka oli kaunis, mutta elämä oli aloitettava tyhjästä. Sitä ei tehnyt helpommaksi se, että Paavo halusi matkustaa yhä enemmän seuroihin eri pitäjiin – ja jätti vaimonsa Riitan yksin huolehtimaan kasvavasta perheestä. Tuohon aikaan lapsia oli jo kuusi.

Paavon ja Riitan perheen elämä Soukan torpassa oli äärimmäisen köyhää. Paavon ystävä Heikki Ruotsalainen halusi auttaa ja hankki perheelle omistamiltaan mailta uuden tilan: se oli Tahkomäessä eli nykyisessä Tahkovuoressa Syvärinjärven rannalla vesimatkan päässä Aholansaaresta. Uusi mökkikin oli vaatimaton: yksi huone, uuni, räppänä – eläimet ja ihmiset samassa tilassa talven kylmimpinä hetkinä. Talo oli yksinäinen, lähimmät naapurit kuuden kilometrin päässä. Riitan apuna olivat kasvavat tyttäret.

Tahkomäellä tuli riitaa naapureiden kanssa – niin pitkälle, että Paavon ainoa poika, 21-vuotias Juhani murhattiin maaliskuussa 1830. Tämä varmisti jo pitkälle valmiin päätöksen muuttaa Tahkomäeltä.

Paavo oli hankkinut vävynsä kanssa omistukseensa Aholansaaren, jonne hän muutti: nyt talon paikka oli saaren pohjoispäässä, kauniilla kumpareella, parhaalla paikalla kävelymatkan päässä vilkkuvasta rannasta – siellä, missä se on tänäänkin.

Aholansaaresta kehittyi vähitellen paikka, jonne Paavon ystävät ja usein ahdistuneet muukalaisetkin tulivat kuuntelemaan opetusta ja katselemaan kuuluisaa miestä. Vähitellen myös taloudelliseet vaikeudet alkoivat väistyä. Riitta ei kauankaan ehtinyt nauttia kohenevasta talosta, sillä hän kuoli keväällä 1833, kerrotaan että suruun poikansa menetyksen takia. Saman vuoden joulukuussa Paavo solmi avioliiton piikansa Anna-Loviisa Savolaisen kanssa, joka oli häntä 25 vuotta nuorempi.

Monet meistä tuntevat Paavo Ruotsalaisen tarinan myös Viimeiset kiusaukset –oopperasta, jonka serkukset Lauri ja Joonas Kokkonen loivat. Siellä kerrotaan havainnollisesti siitä yksilöllisestä kilvoituksesta, niin kuin vanha sanonta kuuluu, eli uskonnollisesta hädästä, jota Paavo koki. Tuon oopperan kertomus vastaa historiallisen Paavo Ruotsalaisen vaiheita.

Me nykyajan etsijät ja kyselijät voimme yllättäen löytää itsemme hiukan samasta tilanteesta, jossa Paavo Ruotsalainen eli ja oli. Ihminen itse ei ole juurikaan muuttunut, vaikka on muuttanut dramaattisesti maailmaa ympärillään. Tietokoneen valohämyssä istuu suunnilleen samanlainen olento kuin aikoinaan luolansa edessä nuotion kajossa. Hän pohdiskelee oman olemassaolonsa tarkoitusta, miettii, mitä on kuolema. Joku saattaa pohtia sitäkin, onko Jumalaa.

En ole nykyisen herännäisyyden asiantuntija, mutta Paavo Ruotsalaisen oppi kiteytyi yksinkertaiseen tosiasiaan: Jumala on suuri, ihminen pieni. Siksi Korkeinta tuli lähestyä aralla mielellä ja odottaen, ei itsevarmasti. Ulkonaista hurskautta ja oikeaoppisuutta tärkeämpi on Kristuksen sisällinen tunto: ihmisen rakentamat uskonnolliset tunteet ja suuri oppi saattavat estää näkemästä Kristusta, joka on köyhän syntisen auttaja.

Paavo oli hellittämätön etsijä, jonka suuri oivallus oli Kristuksen sisällinen tunteminen. Sitä on vaikea pukea sanoiksi, koska kyse on eksistentiaalisesta, koko olemassaoloa koskevasta kokemuksesta ja oivalluksesta. Kyse ei siis ole uskonopista, johon olisivat valmiit pykälät ja opinkappaleet, jotka täyttänyt ihminen voisi kutsua itseään kristityjksi, uskovaiseksi tai vaikkapa heränneeksi.

Paavo sai seppä Högmanin pajassa armonvilauksen, kosketuksen sisäiseen itseensä ja hänestä itsestään riippumattomaan Jumalaan, joka olikin elävä, todellinen. Näin myös on mahdollista tänään tämän päivän etsijän elämässä. Paavo varoitteli liiasta innokkuudesta: uskoa ei otet, vaan se annetaan odottavalle.

Ne, jotka meistä ovat metsästäjiä, tietävät, että eränkäynti on pyytämistä, ei ottamista. On odotettava kärsivällisesti ja hiljaa passissa, useimmiten turhaan. Mutta sitten joskus, yllättäen ja pyytämättä jotakin annetaan. Vertaus ehkä ontuu joidenkin mielestä täälläkin. Mutta niin se on: uskoa ei oteta, vaan se annetaan.

Paavo Ruotsalaisen elämän viimeiset vuodet olivat kivuliaita paitsi ruumiillisten vaivojen myös hengellisten ahdistusten takia. Tässäkin Paavo muistutti meidän aikamme katolista nunnaa, Kalkutan Autuasta Teresaa. Paavo tarvitsi auttajia ja ystäviä. Talonväki joutui seuraamaan kuukausien ajan kuolinkamppailua, josta Kokkosten ooppera kertoo koskettavasti.

Naiset veisasivat ja palvelijatar Albertina Nenonen sisarensa kanssa valvoi Ukon oven takana yötä päivää. Usein tämä heitti auttajat ulos. Väki kuuli Paavon rukoilevan yöllä ääneen, että Herra ottaisi hänet parannuksen tielle eikä ottaisi pois Pyhää Henkeään. Albertiina ihmetteli: ”Kuusikymmentä vuotta hän on muille saarnannut ja nyt rukoilee, että hänet otettaisiin parannuksen tielle.”

Viimeisillä hetkillään Paavo palasi uudelleen sepän pajaan yli puolen vuosisadan taa. Tammikuun 26. päivän illalla 1852 Paavo heräsi hetken nukuttuaan koviin ruumiin vaivoihin. Pian alkoivat hengelliset tuskat, joita kesti aamuhämärään. Välillä Paavo pyysi heitä veisaamaan, mutta sekään ei lohduttanut. Hiljaisella äänellä hän sanoi aamuyöllä:

”Saatana sai luvan seuloa niin kuin nisuja seulotaan, mutta sain toki voiton. En osaa minä sinua, Herra, kiittää, niin kuin tahtoisin, mutta ole sinä Jeesus Kristus minun kiitokseni Jumalan edessä.”

Paavon kerrotaan nousseen viimeisellä hetkellä sängyssään istumaan. Sitten hän hapuili käsillään eteensä jotakin näkymätöntä ja huusi:

”Riitta, Riitta!”

Toimittaja kysyi minulta ennen tänne tuloa haastattelussaan: jos jokaisessa asuu pikku-Paavo, miten se näkyy esimerkiksi sinussa itsessäsi. Paavo Ruotsalaisen seurassa ei ole kovin luontevaa lähteä puhumaan itsestään tai tuntemuksistaan. Paavo pitäisi sitä ulkokultaisuutena eli teeskentelynä, joka on pahinta mitä kuvitella saattaa.

Liika puhe omasta kilvoittelusta, epäilyistäkin, saattaa olla tikapuiden rakentamista, ihmistekoista hurskautta, jota Paavo vastusti esimerkiksi polttamalla tupakkaa ja esiintymällä päihtyneenä – ettei vain kukaan luulisi, että hän pyrkii omin avuin ja ansioin esiintymään kristittynä.

Paavon seuroissa on matala kynnys – siksipä esimerkiksi vuotuisille herättäjäjuhlille kokoontuu yhä tänään tuhansittain ihmisiä, jotka saattavat sanoa, etten minä nyt itseäni uskovaisena osaa pitää, mutta tulin tapaamaan ystäviä. Matala kynnys tarkoittaa sitä, ettei asetuta toisen yläpuolelle eikä luulla liikoja itsestä: ollaan ensimmäisellä luokalla eikä viitata.

Liika hurskaus oli Paavon mielestä pahasta. Se ehkä lohduttaa, jos koet itsessäsi hurskauden puutetta. Ylpeä hurskastelu on vastakkaista Paavon kristillisyydelle. Kerrankin eräs hurskas rouva alkoi setviä tuntonsa tuskia Paavolle Kajaanin torilla, mutta Ruotsalainen haistoi, että kyseessä onkin teeskentelijä, joka halusi lyöttäytyä kuuluisan miehen seuraan. Niinpä Paavo alkoi huutaa torilla: ”Ostakee minulta tästä akka!”

Mutta olihan toimittajan kysymykseen vastattava. Miten pikku-Paavo voi meissä kussakin näkyä? Se ehkä pikemminkin tuntuu, kun joskus saa silmät kyynelissä kokea olevansa suuresti rakastettu, Kristuksen kalliisti lunastama, Jumalan kuva, hänen käsittämättömien tarkoitustensa pienen pieni osa. Oma elämä asettuu mitättömyydessäänkin osaksi suurta salaisuutta, Jumalan todellisuutta ja suunnitelmaa.

Silloin kun tällaiselta alkaa tuntua, me lähenemme Paavon oivallusta, joka oli Kristuksen sisällinen tunteminen. Se on alku ristin tiellä, jolla ei tulla suuriksi vaan pieniksi, ei pyhiksi vaan syntisiksi, jotka ovat tien alussa, pysyvästi ja aina. Ja opitaan elämän ihmeellinen paradoksi: antaessaan saa, kadottaessaan löytää, kuollessaan nousee ikuiseen elämään.