Maailma

Oikeusvaltio suojelee venäläisiäkin

Neuvostoliitto siirsi pakolla väkeä maasta ja maanosasta toiseen. Ehkä eniten tästä kärsivät venäläiset, joita sijoitettiin imperiumin joka kolkkaan varmistamaan etnistä voimaa. Nyt venäläisetkin pääsevät matkustamaan maasta toiseen ja asumaan vapaasti. Niinpä heidän määränsä on kasvanut esimerkiksi Suomessa. Presidentti Vladimir Putin on julistautunut kaikkien venäläisten suojelijaksi missä tahansa. Se on tekosyy painostukseen. Todellisuudessa kukaan ei uhkaa venäläisiä. Esimerkiksi Suomessa heistä on kerrottavana paljon myönteistä: venäläiset rikastavat yhteisoloa ja ovat hyviä asiakkaita. He eivät tarvitse vapaassa maailmassa suojelua sen enempää kuin maiden alkuperäisväestöt. Oikeusvaltio suojelee kaikkia ryhmiä. Jos se ei toimi, kansalaisten yhteinen tehtävä on korjata tilanne valitsemalla parlamentti, joka säätää oikeudenmukaiset lait. Venäjälläkin....

Ukraina tarvitsee Venäjää ja EU:ta

Ukrainassa kansa nousi barrikadeille ja pakotti vihatun johtajan väistymään. Klassinen vallankumous on uusi alku. Ukrainan kansannousu poikkeaa monista vastaavista: kansa nousi vastustamaan vaaleilla valittua presidenttiä, johon kiteytyivät kansalaisten viha rappeutunutta eliittiä kohtaan ja muutosvaatimus. Ukrainan kohtalo osoittaa, ettei demokratia toimi kunnolla, jos maasta puuttuu poliittinen koneisto, vahvat puolueet ja avoin, reilu kilpailu vallasta. Syrjäytetty Viktor Janukovytš sortui itsevaltiaille tyypillisiin virheisiin, kohtuuttomuuteen ja korruptioon. Valta turmeli ja lopulta tuhosi hänet. Ukrainan voittajia ovat Maidan-aukion sitkeät mielenosoittajat, jotka eivät väistyneet edes valtion tarkk’ampujia. Salamurhaajien komentaminen Itsenäisyyden aukion rakennusten katoille vei lopulta oikeutuksen presidentin vallalta. Samalla se tuhosi Venäjän mahdollisuudet tukea uskottavasti kurinpitoa. Tapahtumien ketju osoitti, että kansa piirtää rajat sillekin. Moskovankin pitäisi uskoa ajan muutokseen. Ukrainan tulevaisuus on kansalaisten käsissä myös jatkossa. Rehellisten vaalien järjestäminen uuden parlamentin ja presidentin valitsemiseksi on nyt ykkösasia, vaikka juuri demokratiavajeen takia selkeistä vaihtoehdoista on pulaa. Hyvin organisoidun vallankumouksen pitäisi johtaa nyt hyvin järjestettyihin vaaleihin, joissa on todellisia vaihtoehtoja. Taloudellisesti ja poliittisesti Ukrainan tulevaisuus riippuu muistakin kuin siitä itsestään, ennen muita Venäjästä ja EU:sta. Molempia tarvitaan auttamaan. Venäjä on luonteva ja historiallinen yhteistyökumppani, EU avaa Euroopan markkinat ja uuden yhteistyön. Jännitteet idän ja lännen välillä eivät ole Ukrainassa uutta, vaan sen historiallinen kohtalo. Niitä ei ratkaista julistautumalla yhden ilmansuunnan edustajaksi. Ukraina liittyy elimellisesti Venäjän historiaan ja on sillä tavalla läheisin ex-sosialistimaista, mutta se on myös rajamaa länteen, Eurooppaan. Molempien etu on, ettei Ukraina ajaudu sisällissotaan ja jakaudu. Venäjän kanssa on tehtävä yhteistyötä, josta ensimmäiset myönteiset merkit ovat presidentti Vladimir Putinin kiireiset puhelinkeskustelut Saksan ja Yhdysvaltojen johtajien kanssa. EU:lla ei ole valtapoliittista mandaattia. Sen pitäisi varoa kärjistämästä herkkää asetelmaa ja tyytyä rooliinsa avun ja yhteistyön välittäjänä. Ukraina...

Ukrainassa painivat länsi ja itä

Venäjän kylmä tuuli puhaltaa idästä. Ukrainan jakautunut kansa ei tahdo taipua maansa johdon painostukseen. Ukrainasta on tulossa uusi idän ja lännen raja, sillä Venäjä on harhautunut Vladimir Putinin johdolla valtapolitiikkaan, jonka luultiin kuuluvan jo menneisyyteen. Putin käyttää hyväkseen vanhaa Ukrainan jakoa itään ja länteen: venäjää puhuva raskaan teollisuuden itäinen alue eroaa historiallisesti ukrainankielisestä lännestä. Kylmä sota päättyi kommunismin romahtamiseen ja maailmaan puhkesi rauha. Sen seurauksena edelleenkään ei käydä laajoja sotia, vaikka pahoja sisäisiä konflikteja on paikallisesti esimerkiksi Syyriassa ja Afrikan maissa. Uudistuva Venäjä halusi yhdentyä Boris Jeltsinin johdolla lännen järjestelmiin ja omaksua sen arvot Natoa myöten. Putinin neljäntoista vuoden valtakausi on romuttanut lupaavan kehityksen. Venäjä on kyvytön yhteistyöhön. Se luisuu ulos oikeusvaltioperiaatteesta kylmän sodan juoksuhautoihin. Venäjä on kulttuuriltaan, ortodoksiselta identiteetiltään, historialtaan ja maantieteellisesti suurvalta, mutta se ei riitä Putinille, joka on tehnyt Ukrainan korruptoituneesta johdosta käsikassaran. Valitettavasti painostus ei suuntaudu oletettua lännen vihollista, vaan Ukrainan kansaa vastaan. Vuoden 2004 oranssi vallankumous nosti valtaan länteen suuntautuneet Viktor Juštšenkon ja Julija Tymošenkon. He ajautuivat tuhoisaan valtataisteluun – ja ovat osaltaan syyllisiä maansa nykytilaan. Vanha kilpakumppani Viktor Janukovytš voitti 2010 rehellisissä presidentinvaaleissa lähinä itäisen alueen äänillä Tymošenkon, joka ei tunnustanut tappiota. Tymošenkon 2011 saamaa vankeustuomiota väärinkäytöksistä pidetään EU:ssa poliittisena. Ukrainalaiset ovat yhtenä harvoista Euroopan maista osoittaneet voimakkaasti mieltä EU:n puolesta. Janukovytš joutui valitsemaan joulukuun puolivälissä tarjotun EU-sopimuksen ja Venäjän välillä, mikä johti nyt näkyviin levottomuuksiin. Valinta ei ollut itsestään selvä, sillä myös Janukovytš on suhtautunut kriittisesti Venäjään. Hän pelaa uhkapeliä, sillä myös monet Itä-Ukrainan oligarkeista kannattavat EU-sopimusta. Surkeinta on näytelmän turhuus: EU ei suuntaudu Venäjää vastaan vaan pyrkii eri tavoin edistämään suhteitaan sen kanssa. Ukrainassa eivät ole vastakkain toisilleen vihamieliset voimat. Rehellisestä, mutta poliittisesti...

Kauppa ja rauha kulkevat käsi kädessä

Suunnitelma uudesta Atlantin ylittävästä kauppa- ja investointialueesta on tämän hetken tärkein poliittinen tavoite. Euroopan integraatio on hidas ja kivulias kasvuprosessi, kuten viime vuodet ovat osoittaneet. Eivätkä vaikeudet ole loppuneet, vaikka hetkellisesti näyttää siltä, että eurokriisin pahin vaihe saattaa olla syksyllä takana. Kuitenkin ihmisten, investointien ja tavaroiden vapaa liikkuminen on tuonut enemmän hyvää kuin pahaa eurooppalaisille ihmisille. Tärkein saavutus pakkaa usein unohtumaan arjen ankeudessa: rauha mantereella. Vuosisatoja Euroopassa on rakennettu imperiumeja sotilaallisesti valloittamalla naapurimaita ja ulottamalla vaikutusvalta yli maapallon. Siirtomaa-aika oli toisten kansakuntien ryöstöä sivistyksen levittämisen varjolla. Sen rauniot kytevät yhä. Yhdysvallat on jatkanut tästä yhdistämällä omat etunsa ja vapauden arvot. Pysyvää valtakuntaa ei imperialismilla rakenneta, kuten myös Neuvostoliiton kohtalo osoittaa. Kauppa ja rauha kulkevat käsi kädessä, edut yhtenevät, viholliskuvat ja muukalaispelko haalistuvat, kun opitaan tuntemaan toinen ihminen ja lopulta koko kansakunta. Keskinäinen riippuvuus kasvaa, asenteet lientyvät epäilystä yhteistyöhön, vihollisuuksista ystävyyteen. Siksi Euroopan ja Yhdysvaltojen trans­atlanttinen kauppa- ja investointiyhteistyö, uusi yhteismarkkina-alue, on hyvä idea. Sitä tulee rakentaa huolimatta viime aikojen nettivakoilun varjoista. Saksan ja Yhdysvaltojen tapaamisessa kesäkuussa korostettiin aluetta maailmanlaajan kaupan moottorina, mutta myös yhteisiä vapauden ja oikeusvaltion arvoja. Kansalaisten kannalta olennaista on se, että kaupan vilkastuminen loisi työpaikkoja molempiin suuntiin. Matkustaminen helpottuisi ja bruttokansantuote kohoaisi. Tätä Eurooppa tarvitsee nyt. Asiantuntija-arvion mukaan bkt:n kasvu olisi ensimmäisenä vuonna puoli prosenttia Atlantin molemmin puolin ja miljoona uutta työpaikkaa, jos sopimus toteutuu 2014. (International Herald Tribune 29.7.2013). Yhteistyö aloittaisi uuden vaiheen Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä hetkellä, jolloin toisesta maailmansodasta jatkunut sotilaallinen akseli heikkenee ja Tyynenmeren alueen merkitys kasvaa sekä kaupallisesti että sotilaspoliittisesti. Aasian talouden nousu jatkuu, vaikka aiempaa vaimeampana. Kiina suuntautuu yhä aktiivisemmin Afrikkaan, joka on sallinnut raaka-aineidensa kolonialisoinnin uudella tavalla – toiveena saada aikaan samanlainen...

Aidon keskustelun avaus Kultarannassa?

Tasavallan presidentin Kultaranta-keskustelut hahmottavat uudella tavalla ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaa. Lain mukaan tasavallan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Käytännössä päätöksenteon piiri on varsin suppea. Presidentti Martti Ahtisaaren yritys avata ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa päättyi Tarja Halosen aikana yksinkertaistukseen: kaikki on hyvin, kunhan Suomi pysyy Naton ulkopuolella, hävittää maamiinat ja presidentti on venäläisten kaveri. Presidentti Sauli Niinistö näyttää luopuvan tästä linjasta ja etsivän perusteluja toisin. Hän avaa sunnuntaina Kultarannassa huippuseminaarin, joka jakautuu tiukkoihin työryhmiin keskustelemaan ulkopolitiikan arvoista, tulevaisuudesta, resursseista, painopisteistä, EU:sta, Natosta ja pohjoismaisesta yhteistyöstä. Keskustelupohja on laajuudessaan uusi. Nyt kyse ei ole siitä, että vain viisaat puhuvat ja muut kuuntelevat. Mukana on tieteentekijöitä, kansalaisjärjestöjen väkeä, oppositiopuolueiden puheenjohtajat, jotka eivät päätä ulkopolitiikasta valtioneuvostossa. Ykkösalustajana on itseoikeutetusti presidentti itse – ja sitten väkeä ulkoministeristä elinkeinoelämään ja vasemmistonuorisoon, muiden muassa. Kultaranta-keskustelujen ohjelma osoittaa halua erilaisten näkemysten rekisteröimiseen. Seminaarin rakenne työryhmineen tarjoaa mahdollisuuden kuunnella kutsuttuja aidosti ja tarkasti. Johtopäätöksiä keskustelujen pohjalta tehdään vuorokauden pohdiskelujen jälkeen. Presidentti saanee monipuolisen kuvan keskustelijoiden näkemyksistä. Ympäristö on muuttunut dramaattisesti, linjakeskustelu on tarpeen. Kansalaisten mahdollisuus seurata keskustelua rajoittuu Ylen Areenaan, jonka verkkosivuilla lähetetään presidentti Niinistön avauspuhe sunnuntaina. Kultaranta-keskustelut ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikan avaus – jatkoa kuultaneen pian julkisuudessa. Eristäytymisen aika on ohi. Pohjoismainen yhteistyö on vietävä uudelle tasolle puolustuksessa jo nousevien kustannusten takia. Presidentti korosti (21.8.2012), ettei Suomessa voi olla erakkoarmeijaa. Yhdysvaltojen mielenkiinnon siirtyminen Euroopasta Tyynellemerelle ja Aasiaan lisää EU:n omaa vastuuta. Venäjän pyrkimys suurvalta-aseman palauttamiseksi näkyy sen puolustusmenojen kasvutavoitteista. Asiantuntijat – kuten Stig Rydell ja Stefan Forss – näkevät lukuisia viitteitä, että merkittävä murroskausi, paradigman muutos on alkanut: geopolitiikka on kiistattomasti ja voimallisesti palannut turvallisuuskeskusteluun ja nopeammin kuin kuviteltiin kylmän sodan loputtua. Sotien jälkeinen maailma painuu historiaan...

Eurooppa tarvitsee politiikkaa, ei oppia

Oppikeskustelu Euroopan talouden hoidosta karkaa käsistä. Oikea politiikka on tärkeintä – ja se on vaikeinta. Onko talouskriisiä sammutettu oikein? Nobel-ekonomisti Paul Krugman otti maalikseen komissaari Olli Rehnin, joka toteuttaa EU:n talouspolitiikkaa. Nobelistin erehtymättömyydellä Krugman lyttäsi Oxfordin tohtori Rehniä – mutta unohti, ettei Eurooppa ole Yhdysvallat. Tarvitaan erilaista politiikkaa, jopa EU:n sisällä. Oppikeskustelua käydään jokaisen talouskriisin yhteydessä. Hyviä neuvoja on harvemmassa silloin, kun kriisi on päällä. Jälkikäteen viisaus lisääntyy ja tiedetään, miten olisi pitänyt toimia. Nobelistin kunniaksi on, että hän neuvoo nyt. Tosin puhe muistuttaa teologian dogmatiikkaa – sillä erotuksella, että teologinen oppikeskustelu on täsmällisempää. Keskustelu ulottuu jo Suomeenkin: ekonomistit suosittelevat elvytystä tai talouskuria sen mukaan, ollaanko ammattiyhdistysliikkeen vai pankin palkkalistoilla. Mutta oppi ei auta täälläkään, vain politiikka. Euroopan kriisimaiden säästöohjelmalle ei ole ollut vaihtoehtoja, jos aiotaan pysyä eurossa – eri asia on, pitikö kaikkien siinä pysyä, mutta sekin jouduttiin ratkaisemaan reaalimaailmassa, ei teorian tasolla. Jos talouspolitiikkaa höllennettäisiin olennaisesti juuri nyt, kun Välimeren maiden sopeutus on pitkällä, koettu kärsimys menisi hukkaan. Eläminen suu säkkiä myöten on vaikeaa, mutta jokaisen on vastattava omista veloistaan, myös valtion. Kriisin ratkaiseminen ei ole joko–tai-politiikkaa vaan sekä–että-toimenpiteitä. Troikka eli Euroopan keskuspankki, Kansainvälinen valuuttarahasto ja EU:n komissio ovat muotoilleet linjan, jolla Eurooppaa nostetaan. Poliittinen todellisuus on karu. Kypros on konkurssin partaalla, nuorisotyöttömyys Välimeren maissa jopa 60 prosentin tasolla. Poliittisia ääriliikkeitä muhii useissa maissa, kansa on kaduilla. Slovenian arvellaan pyytävän pian apua, Portugal tarvitsee uuden pelastusohjelman. Yhteisvastuun rajat velanotossa ovat näkyvissä. Saksa on henkinen johtaja – preussilainen kurilinja on ajautunut törmäyskurssille ranskalaisen kanssa. Saksan johtava ekonomisti Hans-Werner Sinn muistuttaa, että ongelman ydin on eteläisten maiden kilpailukyvyn menetys. Euro tarjosi niille tilaisuuden halpaan luottoon, jolla nostettiin palkat yli tuottavuuden tason. Se johti hintakuplaan ja massiiviseen velkaantumiseen. Keinotekoiset, halvat...

Pohjoismainen puolustus – utopiaako?

Ruotsalaisministerien puolustusaloite voi vahvistaa Pohjoismaiden yhteistyötä. Se ei silti ratkaise turvallisuuttamme. Venäjän luoteisosan ja arktisen alueen merkitys kasvaa, sinne on keskittynyt energiaa ja elinvoimaa. Suomen mahdollisuudet laajentaa kauppaa ja yhteistyötä lisääntyvät. Mutta Venäjä panostaa myös alueen puolustukseen, keskittää joukkojaan sen turvaksi ja lisää asevoimiensa suorituskykyä. Tuoreen puolustus- ja turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan laajamittainen sotilaallinen uhka Suomea kohtaan kuitenkin vähenee. Suurin uhkakuva ei tule idästä vaan hintojen noususta ja yleisestä talouden rapautumisesta, jotka murentavat puolustuksen korkeaan teknologiaan perustuvaa kehittämistä. Virallinen käsitys siis pitäytyy poliittiseen korrektiuteen, mikä saattaa olla viisasta. Silti Ruotsi, Norja ja Viro kasvattavat puolustusmäärärahojaan, Pohjolan tilanne huolestuttaa, sillä turvallisuuspoliittinen tilanne huononee. Ruotsin puolustusvoimain komentajan mukaan maa kykenee puolustautumaan korkeintaan viikon. Huolesta kertoo myös Ruotsin ulko- ja puolustusministerien äskettäinen aloite puolustusyhteistyöstä yli nykyisen järjestelyn, Nordefcon. Ministerit korostavat aivan oikein, että lähialue on entistä tärkeämpi. Siksi he haluavat kehittää pohjoismaista yhteistyötä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Kukin Pohjoismaa on tehnyt omat puolustuspoliittiset valintansa – Ruotsi lakkautti asevelvollisuuden 2009, Norja ja Tanska kuuluvat Natoon ja Suomi puolustaa koko aluettaan, harjoittaa rauhanturvaamista ja Nato-yhteistyötä. Pohjoismaiden kesken on jo monentasoista toimintaa, harjoituksia, tietojenhankintaa ja -jakamista. Erilaiset perusratkaisut eivät voi eivätkä saa estää pohjoismaisen yhteistyön kehittämistä. Viro luonnollisesti toivoisi, että myös Ruotsi ja Suomi liittyisivät Natoon, mutta se ei ole mahdollista kansalaisten vastustuksen takia. Option säilyttäminen on silti tärkeää. Puolustusyhteistyön syventäminen on järkevää, mutta koulutus- ja harjoitusleirit, yhteishuolto, tilannekuvat tai Islannin ilmavalvonta ovat vielä kaukana yhteisistä puolustusvoimista. Yhdeksän kymmenestä kannattaa pohjoismaista puolustusyhteistyötä, kun Naton kannalla on vain kaksi kymmenestä. Kuvittelu, että Suomi voisi rakentaa puolustuksensa ruotsalaisyhteistyön varaan, on puhdasta utopiaa, vaikka kaksi kolmesta suomalaisesta uskoisi turvallisuuden kohenevan näin. Norja, Tanska ja Viro ovat Naton suojassa, Suomi...

Nationalismin ja isänmaallisuuden ero

Hyvä ja paha kulkevat lähekkäin. Niiden erottaminen toisistaan on vaikeaa, mutta välttämätöntä. Isänmaallisuus on uhrivalmiutta ja rakkautta omaa maata ja sen kulttuuria kohtaan. Nationalismi on vihamielisyyttä muita kohtaan omaa kansallisuutta korostamalla. Ihmisten virheiden, kehnojen päätösten arvostelu korjaa epäkohtia. Ihmisten arvostelu heidän ominaisuuksiensa, rotunsa, uskontonsa tai ihonvärinsä perusteella on rasismia, antisemitismiä, syrjintää. Erot tunnistaa parhaiten jälkikäteen. Isänmaallisuudesta kasvaa itsenäisyys ja vahva kulttuuri; nationalismista sorto ja vaino. Kriittisestä keskustelusta seuraa parannuksia yhteiseen elämään. Ihmisten arvostelusta heidän eristämisensä yhteisöstä. Hedelmistään puu tunnetaan. Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan on syntynyt kolmas sukupolvi, joka on unohtanut vanhat virheet. Siksi ne toistuvat. Ihminen oppii hitaasti, jos ollenkaan.On harhaluulo, että oma käsitys on tärkein, ainoa oikea, ja että muut on saatava samalle kannalle, Todelisuus on monimuotoita.Erilaisuudesta syntyy luova ristiriita, kehitys ja uuden...