Uusimmat kommentit

Kuka hullu haluaa poliitikoksi?

Helsingin Sanomien kokenut politiikan toimittaja Unto Hämäläinen kysyy Perässähiihtäjä -blogissaan ”Kuka hullu haluaa poliitikoksi” äskettäin ilmestynyttä kirjaa mukaillen. Vastasin hänen kysymykseensä. Mietin tätä asiaa viime syksystä alkaen ja päätös pyrkimisestä eduskuntaan oli ehkä elämäni vaikein. Olin juuri käynyt mentorikurssit ja perustanut oman yrityksen – miksi olin niin hullut, että pyrin poliitikoksi? Tässä vastaus Perässähiihtäjälle:

”Vuosien mittaan olen kerännyt melkoisen pääoman yhteiskunnallista kokemusta ja oppinut käsittelemään, jäsentämään sekä tiivistämään yhteenvetoja valtavasta tietomäärästä. Jotkut ystävät sanoivat, että työkokemuksestani voisi olla hyötyä politiikassa. Jäin pohtimaan tätä, tekemään eräänlaista saldoa elämäntyöstä jäätyäni eläkkeelle viime syksynä.

Saldoon tuli mm. seuraavaa. Olen seurannut vuosikymmenien ajan politiikkaa, taloutta, kulttuuria ja kansainvälisiä kysymyksiä toimittajana ja kommentoinut tuhansia kertoja niitä pääkirjoituksissa, kolumneissa, radio- ja televisio-ohjelmissa. Lisäksi olen tehnyt tietokirjoja paitsi kansainvälisistä kysymyksistä ja suurmiehistä, myös Suomen selviytymismahdollisuuksista maailmassa, kuten Suomi-skenaarioita (yhdessä Aarne Nurmion kanssa), EVAn tiekartan tulevaisuuteen Suomen mahdollisuuksista.

Lisäksi olen työskennellyt edellisen taloustaantuman ja pankkikriisin aikana pankissa, vastannut kansainvälisistä sijoittajasuhteista ja viestinnästä. Olen ollut järjestäjänä ja osallistunut kymmeniin seminaareihin ja koulutustapahtumiin. Olen toiminut monissa kansalaisjärjestöissä ja vapaaehtoistyössä. Tarjoutui mahdollisuus pohtia pyrkimistä politiikkaan, aloin sitä mietiskellä.

En ole varmasti koskaan miettinyt mitään asiaa niin pitkään ja perusteellisesti kuin tätä päätöstä. Luopuisin sitoutumattoman lehtimiehen roolista, jota olin vaalinut huolellisesti vuosikymmeniä. Menisin politiikkaan puolueen jäsenenä, en sitoutumattomana, sillä munat on rikottava jos aikoo leipoa kakun. Sen päätin heti. Edessä saattaisi olla kollegoiden vinoilua ja väärintulkintaa sekä tekemäni elämäntyön väheksyntää poliittisin perustein? Moni ystävä pettyisi niissä puolueissa, joiden jäseneksi en osoittautuisi.

Useiden kuukausien pähkäilyn aikana vahvistui tunne, että velvollisuuteni on kysyä tätä äänestäjiltä. Vasta sitten olisin vapaa. Halua maailman parantamiseen on yhä, kuten ennenkin: freelancer-töitä, seminaareja, kolumneja, radio-ohjelmia. Kansanedustajan työhön voisin omistautua kokonaisvaltaisesti, koska en tavoittele virkoja ja olen urani jo luonut. Suomi on kaiken lisäksi ajautunut juuri niitten ongelmien keskelle, joita olen pohtinut kirjoissani ja jutuissani sekä pankkikriisin aikana.

Ehkä voisin osallistua ongelmien korjaamiseen? Ehkä voisin auttaa ihmisiä – nyt politiikassa. Yllättäen ja eri syistä löysin lopulta itseni ehdokkaana Helsingistä ja kokoomuksesta, missä vastaanotto on ollut varauksettoman myönteinen. Puolue on avara ja liberaali. Kokoomus ei velvoita minua muuttumaan joksikin muuksi kuin olen. Eikä se olisi mahdollistakaan. Olen se mikä olen enkä aio sulkea suutani.

Kampanja on fyysisesti rankka, mutta antoisa. Entiselle päätoimittajalle ovat kasvaneet korvat: kuulen, mitä ihmisillä on kerrottavana. Ja kollegat: ei mitään vinoilua, pelkästään ystävällisiä rohkaisuja. Olen hämmästynyt. Jo nyt hyvä kokemus! Ja tämä on vasta alkua.

Tunnen olevani sama idealisti, joka raportoi vuosien ajan Kaukoidästä, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta – nyt teen analyysia Suomesta ja ihmisten elämästä voidakseni ryhtyä tekemään päätöksiä kansan valtuuttamana. Mahtava tunne. Huomaan radikalisoituvani – ja vaadin muutosta!”