Uusimmat kommentit

Lupaava vaalitaistelun avaus

Puoluejohtajien ensimmäinen yhteinen vaalitentti Vanhalla ylioppilastalolla keskiviikkona 28. tammikuuta 2015 osoitti, että yhteinen näkemys ulos kriisistä voi syntyä, vaikka erimielisyyksiäkin on. Onkohan Suomi jälleen kerran löytämässä yhteisen tahdon hädän hetkellä?

 

Pääministeri ja kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubb on julistanut konsensuksen kuolemaa, mutta jo ensimmäisessä vaalitentissä suurimpien puolueiden johtajat näyttivät liukuvan varsin lähelle konsensusta olennaisimmista asioista – ja se on hyvä asia isänmaan kannalta. Tästä pulasta ei selvitä ilman yksimielisyyttä. Silti myös konsensuskritiikille on perusteita.

Stubbin konsensuskritiikin voi ymmärtää rakenteellisesta näkökulmasta: pääministeri näyttää kyllästyneen siihen, ettei hallituksella ole ollut kuluneella vaalikaudella päätösvaltaa muuttaa kehityksen kulkua, vaikka se edustaa kansan vaaleilla valitsemia päättäjiä. Mutta onko se sittenkään konsensuksen syytä – eikö pikemminkin seurausta laajasta hallituspohjasta ja muutoskyvyttömyydestä?

Korporaatioiden valta on Suomessa suurta, mutta se on hyödyttänyt eri hallituksia vuosikymmeniä. Vallan painottaminen äänestäjien valitsemille päättäjille on tarpeen, jotta valtion johtaminen tehostuu. Se on sittenkin eri asia kuin pyrkimys konsensukseen eli siedettävimpään yksimielisyyteen hankalissa kysymyksissä. Vallan menetys johtuu myös hallituksesta, kun se sitoi itsensä epärealistisiin kasvuodotuksiin ja pikkutarkkaan hallitusohjelmaan, joka ei reagoinut ympäristön yllätyksiin. Tästäkin vallitsee konsensus.

Tentti oli yhden konsensusosapuolen eli Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n järjestämä. Puoluejohtajien tentistä puuttuivat lisäksi pienten puolueitten edustajat, kun paikalla olivat Stubbin lisäksi Antti Rinne (sd), Juha Sipilä (kesk) ja Timo Soini (ps). Tämä ratkaisu olikin keskustelun kannalta erinomainen. Nyt on kyse koko isänmaan suunnan kääntämisestä. Merkittävää oli, ettei populistinen huulenheitto saanut ylivaltaa, vaikka Soini piristikin paneelia parhaansa mukaan.

Tarvitaan suurten puolueitten uudenlaista, voimakasta otetta, jotta valtakunnan suunta kääntyisi. Sitä voi kuvata yhdellä käsitteellä: tarvitaan johtajuutta. Äänestäjät tietysti ratkaisevat, kuka lopulta on suuri ja kuka pieni, mutta keskustelun täytyy kulkea olennaisimmissa asioissa, jotka liittyvät Suomen selviytymiseen osittain itseaiheutetusta kriisistä. Jos isoista päätöksistä löydetään yksimielisyys, pienemmätkin järjestyvät aikanaan. Keskustelijat pitäytyivätkin keskeisimmissä kysymyksissä, missä heitä paimensivat kokeneet paneelin vetäjät MTV3:n uutispäätoimittaja Merja Ylä-Anttila ja äskettäin Yle-uutisten päätoimittajan tehtävistä EK:n viestintäjohtajaksi siirtynyt Jouni Kemppainen.

Yllättävää oli, etteivät puoluejohtajat lähteneetkään keskinäisen syyttelyn ja irtopisteiden keräämisen tielle. Eri tutkimuslaitokset, korkeakoulut, Suomen Pankki ja valtiovarainministeriö näyttävät vakuuttaneen valtaan pyrkijät siitä, ettei tällä kertaa ole mahdollista löytää yhtä syntipukkia teuraaksi syyllisenä onnettomaan tilanteeseen. Suomi on ajautunut ahdinkoon osittain omasta syystään, mutta paljolti myös yleisten syiden takia. Esimerkiksi vientimarkkinoiden hiipumiseen on voitu vaikuttaa kovin vähän ja Suomi elää viennistä.

Puoluejohtajien perusnäkemyksissä oli painotuseroja, mutta ne on sovitettavissa yhteen, jos niin tahdotaan. Ja taitaa olla pakko tahtoa. Yksi keskeinen yhteinen näkemys oli, ettei julkista sektoria voida enää kasvattaa. Sitähän on ruokittu koko hallituskauden ajan velaksi talouskasvun puutteessa. Suomi on vasta nyt ryhtymässä julkisen sektorin rakenteellisiin uudistuksiin, jotka olisi pitänyt aloittaa kymmenen vuotta sitten, hyvinä aikoina. Velkaantuminen saadaan kuriin hitaasti jäädyttämällä valtion menoja, organisoimalla julkista sektoria uudelleen. Eikä siinä auta valtion vastuun siirtely kunnille. Tässäkin on tullut pää vetävän käteen.

Yksimielisyys vallitsi siitäkin, että on aika luoda edellytyksiä menestyvälle yritystoiminnalle. Tämä tosin ei taida olla mikään uutuus – tuskin on hallitusta, joka ei olisi puhunut samaa vuosikymmenien mittaan. Toinen painotus oli myös selkeä: suomalaiset on saatava tekemään nykyistä enemmän töitä. Oikeudenmukaisuuden ja menestyksen palkitsemisen jännite on myös laukaistava: molempia tarvitaan, välttämättä. Luokkataistelun aika on ohi, kun yrityksen menestymisestä aletaan kantaa huolta myös “lattiatasolla”. Useimmat työelämän ristiriidat onkin mahdollista sopia, työpaikkojen tasolla, kuten jo valtakunnansovittelija Matti Pekkanen aikanaan opetti. Samaa sanoi nyt puheenjohtaja Rinne.

Valtiovarainministerin vastuu on vaikuttanut demareihin myönteisesti ja Rinne on oppinut paljon. Pääministerin virka on painanut parrelleen kokoomusta ja vakavoittanut puheenjohtaja Stubbia. Keskustan siltarumpuajattelun tilalle näyttää kasvaneen talousajattelu, joka ottaa yritysmaailman yksinkertaisesta tilinpidosta mallia valtiolle – Sipilää on vaikea vastustaa. Perussuomalaisten puheenjohtaja Soinista on kehittynyt varsinkin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kantava voima, joka on tasavallan presidentin linjoilla. Kuten koko muukin joukko.

Kyllä suomalaisten kelpaa, kun vertaa, millaista epärealistista ja repivää huutoa olivat esimerkiksi Kreikan vaalit. Vaikka EU jakaa mielipiteitä, tärkeimmäksi asiaksi agendalla näyttää nousevan Suomi. Oikein. En usko, että Kreikan vaaleista saadaan Suomen eduskuntavaaleihin aikaiseksi riitaa. Kaikki ymmärtävät, mistä siellä on kyse eikä kukaan halua poiketa vanhalta suomalaiselta peruslinjalta: velat on maksettava. Protestanttinen etiikka toimii yli puoluerajojen mainiosti. Lisäksi tiedetään, että jos seuraava hallitus ei saa suuntaa käännetyksi, Suomi on Kreikan tiellä.

Suomen saattaminen kuntoon on mahdollista tehdä niin, että sudet tulevat kylläisiksi, mutta lampaat pysyvät ehjinä: yritystoiminnan ja kaupan virkistyminen on sovitettavissa yhteen sen kanssa, ettei heikompaa kaveria jätetä. Sillä reseptillä suomalaiset ovat selvinneet pahimmista paikoista ennenkin. Hyvin toimeentulevan keskiluokan täytyy nyt tinkiä eniten, koska sieltä valtio voi nyhtää eniten säästöjä ja veroja. Soinin mainitsemia miljoonaa suomalaista, jotka elävät tuhannella eurolla ei pidä kurittaa, esimerkiksi ruoan alvikorotuksilla. Heidän euronsahan menevät aina oikeaan paikkaan, kulutukseen, markkinoille. Mutta myös tuloverotusta on pidettävä kohtuullisena, vaikka sitä ei juuri voisi laskeakaan. Vanha luokkataistelun henki loisti poissaolollaan. Hyvä.

Paneelin puheenjohtajat vaativat myös vastausta presidentti Sauli Niinistön kysymykseen, mistä itse kukin voi tinkiä. Tämä vähän yllätti ja aiheutti haparointia, mutta myös ideoita tuli esiin. Yritystuet joutunevat luupin alle, olipa seuraavassa hallituksessa mikä tahansa isojen puolueiden yhdistelmä. Start upit ja Tekesin tuet saavat kannatusta edelleen. Hallinnon byrokratiasta kaikilla on pahaa sanottavaa, se käytäneen läpi täikammalla.

Mitä keskustelusta voisi ennustaa? Työpaikoille tulee nuoria entistä monimuotoisimmilla ehdoilla. Sopimista jalkautetaan sinne muutenkin, vaikka isommat raamit jäävätkin järjestöille. Palkat alkavat joustaa ylös ja alas sen mukaan, “miten meillä menee”. Ammattiyhdistysliikkeen pyrkimykset työntekijän työkyvyn vaalimiseksi ovat yhdistettävissä työnantajan tarpeeseen saada monimuotoisuutta ja jatkuvuutta yritykseen ja henkilöstöön. Uudelta hallitukselta on odotettavissa yksinkertainen ohjelma, tiukkaa johtajuutta, nopeita ja isoja päätöksiä heti, jos tämän vaalikeskustelun viittaamaa tietä edetään. Suomen menot ja tulot aiotaan saattaa tasapainoon, mutta siihen ei riitä edes seuraava vaalikausi.

Suhteessa Venäjään ja pakotteisiin Suomella on myös selkeä linja: suomalaiset ovat puolueista riippumatta pettyneitä ja yllättyneitä siitä, että oikeusvaltion kehitys pysähtyi naapurissa. Suomi on osa länttä, siitä ei ole epäilystäkään – ja noudattaa myös pakotteita, vaikka se sattuu meihin. Ovia itään ei suljeta eikä syytä uhoon ole. Puolustusmäärärahojen leikkaukset perutaan ja harjoituksia lännen kanssa lisätään. Natosta puhutaan, mutta ei kiihkeästi. Tasavallan presidentti on saavuttanut myös sen aseman, jota hänelle kaavailtiin perustuslakia uudistettaessa: hän johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa. Se pysyy.

On kiinnostavaa nähdä, millaisia yksityiskohtia ja konkreettisia ehdotuksia nousee esiin vaalitaistelun jatkovaiheissa. Syntyykö uudentyyppisiä jakolinjoja? Pulahtaako edunvalvonta ja jakopolitiikka sittenkin esiin? Nyt näyttää siltä, että puolueitten kesken vallitsee ennenäkemätön konsensus Suomen kriisin perussyistä ja ratkaisuvaihtoehdoista, puolustuksesta ja EU-jäsenyydestä.

Vastaa