Uusimmat kommentit

Markkinavoimaa vai kehitysapua?

Suomen kehitysapu on runsaan miljardin menoerä valtion budjetissa ja sen kimppuun haluaisivat monet käydä nyt, kun valtiontalouteen etsitään säästöjä. Olen kirjoittanut kehitysavusta, tehnyt juttuja projekteista kaikkialta maailmasta ja pohtinut kannanotoissa sen hyvyyttä ja huonoutta lähes koko sen ajan kuin apua on annettu. Alkuaikojen idealismin vallitessa luultiin, että valtion tulo mukaan käynnistää nopeasti kehityksen 1960-luvulla itsenäistyneissä maissa, erityisesti Afrikassa. Samalla katseltiin nenänvartta pitkin järjestöjä, joitten touhuja pidettiin tehottomana puuhasteluna. Esimerkiksi lähetystyötä ei suuremmin arvostettu. Sittemmin asenteet ovat muuttuneet. Järjestöjen toiminta ruohonjuuren tasolla on havaittu arvokkaaksi ja siihen annetaan mielellään valtion kehy-rahaa. Järjestöjen järjestö Kepa nauttii huomattavaa valtionapua.

Kehitysyhteistyön kritiikki on vahvistunut, tulokset ovat antaneet odottaa itseään ja köyhän apu on liian usein valunut korruptoituneille poliitikoille ja virkamiehille. Globalisaation käynnistyttyä markkinavoimat ovat vapautuneet ja hätäisimmät ovat alkaneet vannoa niiden nimiin samalla kun kehitysapua on arvosteltu. Markkinavoimat ovatkin käynnistäneet Aasiassa kehityksen, joka hakee vertaistaan. Se ei kuitenkaan merkitse, etteikö kehitysyhteistyöllä olisi edelleen merkitystä. Kritiikki on otettava vakavasti ja väärinkäytöksiin on puututtava. Muistan kohteliaan ja varovaisen ajattelutavan, jonka mukaan lahjoittajamaiden ei pidä ryhtyä vaatimaan vastaanottajilta ehtoja. Tämä on ollut virhe, jonka seurauksena kehitysyhteistyötä on voitu käyttää väärin. Me nuoret idealistit ihannoimme Nicaraguan vallankumousta, mutta emme osanneet kritisoida maan onnetonta hallintoa ja poliittista järjestelmää, jossa kaikki jaettiin muutaman perheen kesken, riippumatta siitä mitä ne edustivat poliittisesti.

Virheitä on tehty, mutta kehitysyhteistyötä tarvitaan edelleen aivan kuten sosiaalipolitiikkaa, koulutus- ja terveydenhoitojärjestelmiä kaikissa markkinatalousmaissa. Niiden toteuttamistapoja voidaan kehittää ja yhdistää markkinamekanismeihin. Säästöjä on mahdollista saada, aina, eikä kehitysyhteistyö ole pyhä lehmä. Mitä sitten on saatu aikaan? Vanhana nälkäleirien reportterina iloitsen tilastotiedoista, jotka kertovat, että lapsikuolleisuus on puolittunut 1960-luvun jälkeen. Koulutusta vaille jää enää neljännes lapsista – ja heidätkin voidaan tavoittaa pian. Ihmisoikeuksia sekä ympäristö- ja ilmastotavoitteita voidaan toteuttaa. Kehitysyhteistyö on osaltaan käynnistänyt talouskasvua. Sukupuolten eriarvoisuutta on voitu vähentää. ”Gender gapin” muutoksesta kertoo, että Ruanda lasketaan nykyisin maailman kymmenen tasa-arvoisimman maan joukkoon. Maailmassa on 3,4 miljardia kännykkää, sekin yksi kehityksen mittari ja sen käynnistäjä.

Joskus täytyy noteerata näitä hyviäkin saavutuksia, jotta jaksamme tehdä työtä oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Ongelmathan ovat edelleen suunnattomia. Yhdeksäsosa ihmiskunnasta eli yli 800 miljoonaa kärsii suoranaista nälkää. Köyhiä on miljardi eikä tässä luvussa voida mitata osattomuutta, syrjäytymistä ja puutteessa elämistä, jota on vielä paljon enemmän. Pakolaisuudessa elää yli 50 miljoonaa, joista lähes 17 miljoonaa on joutunut pakenemaan kotimaastaan vainoa. Tehtäviä riittää. Niiden ratkaisemiseksi tarvitaan kehitysyhteistyötä. Sen vastaanottamiseen ja hallinnointiin tulee suhtautua entistä kriittisemmin – kaikessa hallinnossa piilee laiskuutta ja kasvaa läskiä, joka on varojen väärinkäyttöä.

Samaan aikaan on kehitettävä yhteismarkkina-alueita ja vapaakauppasopimuksia, joilla kehitysmaiden tuotteille avataan mahdollisuuksia päästä osaksi maailmankauppaa. Kuvaavaa on, että miljardin ihmisen Afrikan osuus maailmankaupasta on vain 3,3 prosenttia – ja väkiluku tuplaantuu seuraavieb 25 voden aikana. Kymmenet miljoonat nuoret vellovat Afrikassa, mutta myös muissa kehitysmaissa työttöminä. Heille täytyy avata mahdollisuus luoda oman elämänsä edellytyksiä ja rakentaa työllään tulevaisuuttaan. Kauppa on suurin rauhanliike maailmassa ja siitä voi tulla myös merkittävin ympäristöliike, kun kuluttajat vaativat ekologisesti kestäviä tuotteita ja tuotantotapoja. Meille suomalaisille avautuu myös suuria mahdollisuuksia kehitysyhteistyön ja siihen liittyvän kaupan kautta mm. cleantech-tuotteita kehitettäessä.

Kehitys on mahdollista. Siitä paras esimerkki on Suomi. Kun isoäitini Hilda Maria Niskanen syntyi 1874, Euroopan viimeisestä tappavasta nälänhädästä oli kulunut vain kuusi vuotta. Tuo nälänhätä koetteli Suomea ja tappoi täällä 138 000 suomalaista, kaikkiaan nälkä pienensi alle kahden miljoonan asukkaan väestöämme kahdeksan prosenttia. Kun minä synnyin runsaat 60 vuotta sitten, Suomi sai vielä vuosien ajan ulkomaista apua, minutkin käärittiin UNICEFin vaippoihin ja isäni kuljetti apua YK:n jälleenrakennusrahaston UNNRA-autolla. Vielä 1960-luvulla Suomi oli Maailmanpankissa suurempi saaja kuin antaja. Nyt Suomi on maailman huipulla, yksi parhaista maista kaikilla mittareilla mitattuna. Me olemme tehneet työtä, mutta myös saaneet paljon ja siksi meillä on velvollisuus antaa.

Tarvitaan yksinkertaista, ihmisenkokoista arvomaailmaa, johon tämmöinen toiminta perustuu. Markkinavoimat, kehitysyhteistyö ja ankara kriittisyys erityisesti hallinnon ja politiikan suhteen ovat kaikki tarpeen. Tulevaisuudessa tarvitsemme Suomeen myös ulkomaalaisia osaajia rakentamaan yhdessä maatamme, opiskelemaan ja tuomaan elinvoimaa, ideoita ja toimintaa. Sivistysvaltion velvollisuus on auttaa vainottuja.