Politiikka ja talous

Raimo Sailas ja näivetystaudin lääkkeet

Hän pitää nykyhallituksen yhtenä ongelmana sitä. että pienille puolueille annettiin liikaa sananvaltaa. Olennaista on nyt palkkamaltti: ostovoimaa on nostettava toisin keinooin. Työaikoja on pidennettävä. Tutkimukseen ja kehitykseen pitää sijoittaa, kuten 1990-luvullakin.

”Koulutukselta ja yritystoiminnalta on vaadittava nykyistä enemmän, jos aiomme pärjätä. Inflaatio on nollassa, joten eläkeläisten ei kannata olla liian huolissaan indekseistä”, Raimo Sailas sanoo. Hänen mukaansa nykyhallituksessa annettiin liikaa valtaa pienille puolueille.

”Suomi on rapistuva keski-ikäinen mies”

Suomi on Euroopan menestystarina, jonka jatkumisesta on nyt kyse. On tehtävä elämäntaparemontti, ettei käy huonosti. Suuyritysten rinnalle tulevat mies ja läppäri, jotka voivat luoda palveluyrityksen miljoonille. Kolme keskustelijaa pohti kansakunnan menestymisen edellytyksiä, elinkeinoministeri Jan Vapaavuori, perheyritysten liiton toimitusjohtaja Leena Mörttinen ja ministeri Jaakko Iloniemi. Isäntänä toimi Tapani Ruokanen. Keskustelu on kuultavissa myös Radio Rapu ja Radio Dei -ohjelmissa, joihin pääsee sivuilta ruokanen.fi.

Markkinavoimaa ja kehitysapua

Suomen kehitysapu on runsaan miljardin menoerä valtion budjetissa. Sen kimppuun haluaisivat monet käydä nyt, kun valtiontalouteen etsitään säästöjä. Olen kirjoittanut kehitysavusta, tehnyt juttuja projekteista kaikkialta maailmasta ja pohtinut kannanotoissa kehitysyhteistyön hyvyyttä ja huonoutta lähes koko sen ajan kuin apua on annettu. Alkuaikojen idealismin vallitessa luultiin, että valtion tulo mukaan käynnistää nopeasti kehityksen 1960-luvulla itsenäistyneissä maissa, erityisesti Afrikassa. Samalla katseltiin nenänvartta pitkin järjestöjä, joiden touhuja pidettiin tehottomana puuhasteluna. Esimerkiksi lähetystyötä ei suuremmin arvostettu. Sittemmin asenteet ovat muuttuneet. Järjestöjen toiminta ruohonjuuren tasolla on havaittu arvokkaaksi ja siihen annetaan mielellään valtion kehy-rahaa. Järjestöjen järjestö Kepa nauttii huomattavaa valtionapua. Kehitysyhteistyön kritiikki on vahvistunut, tulokset ovat antaneet odottaa itseään ja köyhän apu on liian usein valunut korruptoituneille poliitikoille ja virkamiehille. Globalisaation käynnistyttyä markkinavoimat ovat vapautuneet ja hätäisimmät ovat alkaneet vannoa markkinoiden nimiin samalla kun kehitysapua on arvosteltu. Markkinavoimat ovatkin käynnistäneet Aasiassa kehityksen, joka hakee vertaistaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kehitysyhteistyöllä olisi edelleen merkitystä. Kritiikki on otettava vakavasti ja väärinkäytöksiin on puututtava. Muistan hyvin kohteliaan ja varovaisen ajattelutavan, jonka mukaan lahjoittajamaiden ei pidä ryhtyä vaatimaan vastaanottajilta ehtoja. Tämä on ollut virhe, jonka seurauksena kehitysyhteistyötä on voitu käyttää väärin. Me nuoret idealistit ihannoimme Nicaraguan vallankumousta, mutta emme osanneet kritisoida maan onnetonta hallintoa ja poliittista järjestelmää, jossa kaikki jaettiin muutaman perheen kesken, riippumatta siitä mitä ne edustivat poliittisesti. *** Virheitä on tehty, mutta kehitysyhteistyötä tarvitaan edelleen aivan kuten sosiaalipolitiikkaa sekä koulutus- ja terveydenhoitojärjestelmiä kaikissa markkinatalousmaissa. Toteuttamistapoja voidaan kehittää ja yhdistää markkinamekanismeihin. Mitä sitten on saatu aikaan? Vanhana nälkäleirien reportterina iloitsen tilastotiedoista, jotka kertovat, että lapsikuolleisuus on puolittunut 1960-luvun jälkeen. Koulutusta vaille jää enää neljännes lapsista – ja heidätkin voidaan tavoittaa pian. Ihmisoikeuksia sekä ympäristö- ja ilmastotavoitteita...

Verot kansan verta juo

Oikeudenmukainen verotus toteutuu parhaiten progression kautta, jonka täytyy kuitenkin olla järkevä ja kohtuullinen. Miksi? Koska mahdollisimman korkea verotus ei takaa parhaita mahdollisia verotuloja yhteiskunnalle. Kun tuloveroja korotetaan liikaa, ihmiset vähentävät työntekoaan ja lykkäävät rahankäyttöään, esimerkiksi ylitöitä ei haluta tehdä, jos ”suurin osa menee valtiolle”. Tuloverotuksen kiristämisen sijasta kannattaa lisätä kulutusveroja, esimerkiksi ympäristöä rasittavien hyödykkeiden (muovikassit!) ja toimintojen verotusta tai ihmiseen haitallisesti vaikuttavien nautintoaineiden verotusta. Mitä laajempi veropohja on sitä pienemmillä korotuksilla saadaan sitä suurempi kertymä. Siksi eniten veroja saadaan kasaan keskituloisilta, joita on paljon. Verotuksen jatkuva kiristäminen näivettää talouden, kun ihmiset varovat kulutusta ja alkavat säästää ”pahan päivän varalle”. Kun taloudellinen toiminta on muutenkin hidastunut esimerkiksi vientilaman takia – kuten nyt – myös kotimisen kysynnän heikkeneminen vie viimeisetkin voimat taloudelta. Minä lykkään keittiön lattiaremonttia odottamaan ”parempia aikoja”, laattojen myyjä ei saa aikaan kauppaa ja laattamies jää vaille työtä. Sen sijaan jo lupaus verojen alentamisesta saa minut tekemään päätöksen: tänä kesänä tehdään se lattiaremontti. Kun käytettävissä on vielä kotitalousvähennys, mitoitan remontin sellaiseksi, että voin käyttää sen hyväksi mahdollisimman hyvin. Ihminen hoitaa talouttaan rationaalisesti, järkevästi, vaikka kuluttaakin joskus irrationaalisesti eli ostaa tunnepohjaisesti. Arvatkaapa missä laulussa sanotaan näin: ”Lait pettää, hallitukset sortaa, verot köyhälistön verta juo ja köyhän ihmisoikeuskin on vain tyhjä lause tuo! Pois jo kansat holhouksen alta! Veljeyden sääntö on: kellä velvotusta, sillä valtaa ja oikeutta olkohon.” Aivan oikein:...

Kun markkinat takkuavat, syntyy musta pörssi

Työttömiä ei tule pitää syyllisinä Suomen ongelmiin, jotka johtuvat liian pitkälle kehittyneistä holhousvaltion piirteistä. Liian pitkälle mennyt valvonta pitää heidät kortistossa estämällä byrokratialla ja erilaisilla suojaavilla varmistuksilla työpaikkoja luovien yritysten syntymisen tähän maahan ja tekemällä ihmisten palkkkaamisen olemassaoleviin pienyrityksiin niin vaikeaksi, että häviää rohkeus ottaa väkeä työhön. Tämä on selkeä viesti esimerkiksi yrittäjiltä kentällä. Ja juuri he ovat parhaita mahdollisia työllistäjiä, eivät niinkään suuryritykset. Rinnalle ovat jo syntyneet harmaat markkinat. Ulkomaantoimittajana näin, että musta pörssi syntyi aina sinne, missä markkinat eivät toimi. Nyt tämä tilanne on kehittymässä Suomessa. Onko aivan mahdonta ryhtyä ajattelemaan niin päin, että yhteiskunnan tehtävä on luoda mahdollisuuksia ihmisille eikä pitää heitä lukittuina holhousputkiin, kuten nyt? Onko mahdotonta ajatella, että kaikenlainen työ on kunnioitettavaa, ei vain oman ammatin harjoittaminen? Ja että työtä voi tehdä eri määriä – ainahan on ollut urakoita, tuntitöitä ja osa-aikaisia projekteja. Nyt pätkätöitä aliarvostetaan, vaikka ne sopivat joihinkin elämäntilanteisiin hyvin, esimerkiksi opiskelijoille, kotiäideille, vammaisille, senioreille. Kannatan kaikenlaisen työn tekemistä ja siksi myös perustulon kokeilua. Jokaisen pitäisi saada jatkaa toimeentuloaan omalla työllä menettämättä välittömästi asumistukeaan ja saamaansa tulonsiirtoa. Nyt meillä tosiasiallisesti rangaistaan työn tekemisestä, kun siitä pitäisi palkita. Minulta on kysytty, ymmärtääkö ”maamme johtava eliitti” tilanteen. Poliitikot eri puolueissa pohtivat asiaa, mutta rohkeus tehdä päätöksiä on heikko. Uskon, että myös työmarkkina- ja järjestöjohtajat molemmin puolin näkevät tämän tilanteen kyllä, mutta vanhaa järjestelmää on vaikea lähteä uudistamaan. Siitä on kyllä merkkejä, kuten Antti Rinteen viesti, että työttömien pitää ryhtyä auttamaan vanhuksia. Tällaista uutta asennetta nyt tarvitaan. Olen journalistiaikoina tutustunut työmarkkinajohtajiin ja siellä on tolkun väkeä. Vanhoihin rakenteisiin on tosin latautunut paljon valtaa ja siksi niitä on vaikea purkaa. Kukaan ei halua toimia omaa etuaan vastaan. Sinne on siirtynyt valtaa myös...

Korkea verotus ei takaa hyvinvointia

Fb-keskusteluni Kari Latvuksen kanssa jatkuu. Nyt pohdimme uudistusohjelmaa: Korkea verotus ei kerro sosiaalisesta mielestä paljoakaan vaan enemmänkin halusta olla puuttumatta kalliisiin, luutuneisiin rakenteisiin, vanhanaikaisesta ajattelutavasta. Ei korkea verotus takaa hyvää turvaa, mutta voi merkitä vanhan byrokratian ja muuttumattomuuden säilymistä. Hyvät palvelut voidaan tuottaa monella eri tavalla ja hinnalla. Kaikkia tuloluokkia koskeva veronalennus toisi markkinoille elämää ja koskisi myös epäoikeudenmukaista eläkeläisten verotusta. Eriarvoistuminen ei ole tulon- vaan työnjako-ongelma: ne pärjäävät, joilla on työtä, ne putoavat, joita elätetään yhteiskunnan varoin. Korkeimpia tuloja saavien ryhmä on pieni ja muodostaa eräänlaisen globalisaatiosta hyötyneiden joukon, suomalaiset ”oligarkit”. Se vie rahansa minne haluaa, se ei pelasta Suomea, vaikka verotus olisi 100 %. Vetureita on tosiaan etsittävä yrittämisen, kulttuurin ja tieteen innovaatioista ja sitä suomalaisuus on parhaimmillaan. Minä määrittelen edistyksen ja taantumuksen sen mukaan, haluaako puolue uudistaa yhteiskuntaa vai pysähtyä vaalimaan mennyttä suurutta. Uudistuksen täytyisi lähteä uudesta eduskunnasta, jonka pitäisi näyttää ”kaapin paikka”. Liian moni puolue kuljeskelee ”omaa kirkkauttansa kummeksuin” näkemättä, mitä nyt pitää tehdä. Vaikka Sipilä on hyvä mies, ja on siellä muutama muukin, edistysmieltä on monessa puolueessa jos myös taantumusta, myös keskustassa. Ensin tarvitaan uusi eduskunta, joka ottaa ohjat, sitten hallitus, joka luo...

Markkinavoimaa vai kehitysapua?

Suomen kehitysapu on runsaan miljardin menoerä valtion budjetissa ja sen kimppuun haluaisivat monet käydä nyt, kun valtiontalouteen etsitään säästöjä. Olen kirjoittanut kehitysavusta, tehnyt juttuja projekteista kaikkialta maailmasta ja pohtinut kannanotoissa sen hyvyyttä ja huonoutta lähes koko sen ajan kuin apua on annettu. Alkuaikojen idealismin vallitessa luultiin, että valtion tulo mukaan käynnistää nopeasti kehityksen 1960-luvulla itsenäistyneissä maissa, erityisesti Afrikassa. Samalla katseltiin nenänvartta pitkin järjestöjä, joitten touhuja pidettiin tehottomana puuhasteluna. Esimerkiksi lähetystyötä ei suuremmin arvostettu. Sittemmin asenteet ovat muuttuneet. Järjestöjen toiminta ruohonjuuren tasolla on havaittu arvokkaaksi ja siihen annetaan mielellään valtion kehy-rahaa. Järjestöjen järjestö Kepa nauttii huomattavaa valtionapua. Kehitysyhteistyön kritiikki on vahvistunut, tulokset ovat antaneet odottaa itseään ja köyhän apu on liian usein valunut korruptoituneille poliitikoille ja virkamiehille. Globalisaation käynnistyttyä markkinavoimat ovat vapautuneet ja hätäisimmät ovat alkaneet vannoa niiden nimiin samalla kun kehitysapua on arvosteltu. Markkinavoimat ovatkin käynnistäneet Aasiassa kehityksen, joka hakee vertaistaan. Se ei kuitenkaan merkitse, etteikö kehitysyhteistyöllä olisi edelleen merkitystä. Kritiikki on otettava vakavasti ja väärinkäytöksiin on puututtava. Muistan kohteliaan ja varovaisen ajattelutavan, jonka mukaan lahjoittajamaiden ei pidä ryhtyä vaatimaan vastaanottajilta ehtoja. Tämä on ollut virhe, jonka seurauksena kehitysyhteistyötä on voitu käyttää väärin. Me nuoret idealistit ihannoimme Nicaraguan vallankumousta, mutta emme osanneet kritisoida maan onnetonta hallintoa ja poliittista järjestelmää, jossa kaikki jaettiin muutaman perheen kesken, riippumatta siitä mitä ne edustivat poliittisesti. Virheitä on tehty, mutta kehitysyhteistyötä tarvitaan edelleen aivan kuten sosiaalipolitiikkaa, koulutus- ja terveydenhoitojärjestelmiä kaikissa markkinatalousmaissa. Niiden toteuttamistapoja voidaan kehittää ja yhdistää markkinamekanismeihin. Säästöjä on mahdollista saada, aina, eikä kehitysyhteistyö ole pyhä lehmä. Mitä sitten on saatu aikaan? Vanhana nälkäleirien reportterina iloitsen tilastotiedoista, jotka kertovat, että lapsikuolleisuus on puolittunut 1960-luvun jälkeen. Koulutusta vaille jää enää neljännes lapsista – ja...

Suomen järjestelmä on muutettava täysin

Innostuin Fb-keskustelussa saamastani palautteesta ja kirjoitin sinne seuraavan tekstin, jossa hahmottelen omia poliittisia linjauksiani hyvinvointivaltiosta. Teksti syntyi reaktiona Kari Latvuksen pohdiskeluihin, jotka läytyvät Fb-sivuiltani: ”Kari – pohdiskelusi muistuttavat aika tavalla omiani, tosin sillä erotuksella, että puhuessasi työttömyydestä siinä on mukana omakohtaisen kokemuksen tuoma uskottavuus. Se, miten arvioit esimerkiksi psykologista kynnystä ryhtyä töihin ja tarvetta työttömyysturvan uudistamiseksi turva-aikaa lyhentämällä ja painottamalla on juuri samaa kuin itse pohdin: on uskallettava puuttua tukijärjestelmään, vaikka se on kovin vaikeaa. Ymmärrän poliittisen epävarmuutesi omasta kokemuksestani: vasemmisto ja oikeisto ovat vaihtaneet paikkaa, jos sitä katsotaan uudistamisen ja säilyttämisen näkökulmasta, sillä konservatiivisimmat muutosten vastustajat ovat vasemmalla ja uudistuksien ajajat oikealla. Näen, että edessämme on eräänlainen paradigman muutos eli perusoletusten vaihtaminen: emme voi enää jatkaa hyvinvointipalveluiden lisäämistä, jos niiden rahoitus on auki. Yhteiskuntaa ei uudisteta käymällä toisten taskuilla eli verotusta kiristämällä ja lainaa ottamalla. Lainaa voidaan käyttää ainoastaan sellaisiin investointeihin, jotka tuottavat välittömästi uutta työtä, jolla on jatkuvuutta. Syömävelan aika on kerta kaikkiaan ohi. Puhe pienituloisten verotuksen helpottamisesta on propagandaa, koska heikoimmassa asemassa olevat maksavat hyvin vähän veroja. Usein he elävät sosiaalisten tulonsiirtojen varassa. Heidän tulojaan on kyettävä lisäämään, mutta toisella tavalla. Yksi tapa on perustulon/negatiivisen tuloveron käyttöön otto, vaikka aluksi kokeilemalla, jotta nähdään ongelmat ja vaikutukset. Tuloverotuksen helpottaminen kautta linjan venkoilematta merkitsisi sitä, että myös eläkeläisten verotus helpottuisi – sehän on yksi epäoikeudenmukaisuus, että eläkeläisiä kohdellaan eriarvoisesti, onko myös perustuslain vastaista? Lisäksi verotuksen kohtuullistaminen motivoisi hankkimaan lisätuloja eli tekemään nykyistä enemmän töitä – kautta linjan, kaikissa tuloryhmissä. Miksei esimerkiksi kotitalousvähennystä voisi radikaalisti laajentaa, jotta vanhuksille saataisiin hoitajia (osittain myös heidän omalla kustannuksellaan, säästöillään ja käänteisillä asuntolainoilla) ja ruuhkavuosia eläville, ahdistetuille perheille käytännön apua. Demareiden Antti Rinteen ajatus...

Kuka hullu haluaa poliitikoksi?

”Kuka hullu haluaapoliitikoksi” kysyi Helsingin Sanomien Perässähiihtäjä-blogi. Vastasin kysymykseen. Päätös ryhtyä ehdokkaaksi oli ehkä elämäni vaikein. Tässä vastaus