Politiikka ja talous

Käy toisten taskuilla voimaa hakemassa?

MTK:n paneelissa Helsingin Simonkadun maalaisten talolla lämpenin kuultuani, että myös tämän talon väellä on sama murhe kuin yrittäjillä, työttömillä työnhakijoilla, kaikilla kautta linjan Suomenmaassa. Kasvoton virkavalta kiusaa ja vaatii suorituksia, jotka eivät tuota mitään muuta kuin murhetta. Saman säilyttävän – siis uudistusten vastaisen – ja kasvottoman voiman ratkaisu Suomen ongelmiin on: pannaan Suomi käyntiin niin, että otetaan rahat toisten taskuista, joko korottamalla veroja tai lainaamalla muitten rahaa. Jo maalaisjärki sanoo, ettei tämmöisellä tiellä pötkitä pitkälle. Sitä tietä nimitetään nykyään Kreikan tieksi. MTK:n väki haluaa kirjata hallitusohjelmaan selkeän tavoitteen sääntelyn vähentämisestä niin, että viranomaisten yhteistyötä parannetaan, asiakaspalvelu keskitetään yhdelle luukulle, ohjeiden tulkinnat yhtenäistetään koko maassa, viranomaisten välinen valitusoikeus poistetaan, lupajärjestelmiä kehitetään ja aiheettomia valituksia vähennetään – jos luvat eivät tule ajallaan, viranomaisille lankeaa korvausvelvollisuus. Saman listan olisi voinut kirjoittaa moni muukin kuin maa- ja metsätalouden harjoittaja. Esimerkiksi pienyrittäjä, joka taistelee luopaviidakossa ja byrokratiassa, jos erehtyy palkkaamaan jonkun. Liian paljon energiaa varsinaisesta omasta työstä ja osaamisesta valuu virkakoneistoon, tuottamattomaan toimintaan. Mutta on hyvä, että ongelma nähdään kirkkaasti eri puolilla. Siitä on hyvä lähteä. Näistä asioista ei nimittäin voi olla kuin yhtä mieltä. Ilmeisesti EU:n rasittamat viljelijät ovat vielä enemmän kuin muut yrittäjät kyllästyneet pompotteluun, jolla omaa valtaa näytetään ja kansalaista nitistetään. Suomeen tarvitaan enemmän muutosta kuin arvelinkaan tämän vaalikampanjan alussa: meidän on saatava aikaan iso asennemuutos kaikilla tasoilla. Se on eräänlainen uudelleenorientoituminen, järjestelmän vaihdos. Velka- ja verovetoinen ajattelu vahvistaa virkavaltaa, kaikkia epädemokraattisesti valittuja väliportaita ja korporaatioita, jotka tietävät meitä kansalaisia paremmin, mikä on meille hyväksi ja mitä rauhaamme kuuluu. He käyttävät rahojamme ja tekevät puolestamme meitä koskevia päätöksiä, eduskuntakin on luovuttanut valtaansa heille. Eikö meidän pitäisi lähteä siitä, että jokaisella kansalaisella...

Miksi Sailaksen lista ei synny uudelleen?

Valtiovarainministeriön virkamiesjohdon ja ministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäen raju kuuden miljardin euron leikkauslista tuo mieleen 1990-luvun laman ja valtiosihteeri Raimo Sailaksen. Molemmat ovat hätähuutoja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi, vaikka ei siltä aina näyttäisi: ellemme lopeta yli varojen elämistä, meille käy huonosti. Yhdessä suhteessa listat kuitenkin eroavat toisistaan dramaattisesti: 1990-luvun vyön kiristystä esittäneet virkamiehet saivat silloisen valtiovarainministeri Iiro Viinasen (kok) täyden tuen, mutta nykyinen valtiovarainminiteri Antti Rinne (sd) sanoutui välittömästi irti lähimpien työtovereidensa ja asiantuntijoidensa esityksestä. Rinteen nihkeä asenne on vahinko, sillä virkamiesten esitys olisi tarjonnut valtiovarainministerille ja itse asiassa koko hiipuvalle hallitukselle mahdollisuuden tehdä välttämättömyydestä hyve: virkamiesten ja asiantuntijoiden arvioon vedoten olisi voitu alustaa poliittisesti epämiellyttävä, mutta välttämätön uudistustyö – josta lopulta juuri valtiovarainministeri olisi korjannut pisteet kotiin. Puolueitten esittämät säästöt eivät nimittäin riitä pelastamaan Suomea, vaan uudistustyö on aloitettava vaalituloksesta ja hallituspohjasta riippumatta uudessa hallituksessa. Vaalien läheisyys pelotti ja esti viisaan politiikan. Suomen talous kasvaa liian hitaasti, se ei nyt meitä pelasta. Menot ovat jatkuvasti suuremmat kuin tulot. Talouspolitiikan lähtökohdat -raportti osoittaa myös, missä on suomalaisen yhteiskunnan järeä asiantuntemus. Se ei ole ministerien liepeillä pyörivissä poliittisissa valtiosihteereissä ja muissa avustajissa vaan vakituisessa virkamieskunnassa, joka voi latoa pöytään tosiasioita pelkäämättä virkansa menetystä, kuten poliittiset virkailijat joutuvat tekemään. Suomen talouden tila on odotettua huonompi ja olemme Kreikan tiellä, varoittavat VM:n johtavat virkamiehet. Valtion ja kuntien menoihin olisi saatava kuuden miljardin euron menoleikkaukset seuraavalla vaalikaudella. Ja työhön olisi ryhdyttävä heti uuden hallituksen alkutaipaleella. Virkamiehet eivät esitä konkreettisia leikkauslistoja, se jää tulevan hallituksen tuskaksi. Hetemäki suositteli hyvää reseptiä Lipposen hallitusten ajalta. Leikkauksista on sovittava jo ennen salkkujen jakoa. Tätä neuvoa ei ole myöhäistä kuunnella. Verojen kiristämisen tie on myös käyty loppuun. Politiikassa pitäisi muistaa,...

Suomi on turvassa?

Turvallisuuspolitiikka on rakennettava puolustusyhteistyön, oman maanpuolusutuksen ja diplomatian varaan. Tarvitsemme myös pohjoisen radan useista eri syistä, joista yksi on turvallisuus. Turvallisuuspoliittinen seminaari Lasipalatsissa yhdessä Michael Mobergin (sd) ja Johanna Sumuvuoren (vihr) kanssa alkoi Charly Salonius-Pasternakin dramaattisella kysymyksellä: Onko Suomi turvassa? Oma vastaukseni lähti siitä, että emme enää ole yksinäinen, eristynyt syrjäkolkka – talvisodan traumasta ollaan matkalla pois. Suomella on kumppaneita EU:ssa ja Natossa, oma turvallisuutemme on osa laajaa, eurooppalaista turvarakennetta. Siihen liittyy suuressa kuviossa myös Nato ja Yhdysvallat. Tulemme myös toimeen Venäjän kanssa, josta on 800-vuotinen vaihteleva kokemus, paljon myönteistä jos myös konflikteja. Vastaus on siis myönteinen: olemme turvassa. Kuitenkaan ei ole varaa minkäänlaiseen naiiviuteen, lapselliseen luuloon, ettei paha maailma meitä kosketa. Turvallisuustilanne on heikentynyt, mutta on pidettävä pää kylmänä. Ukrainan konflikti on ennen muuta Venäjän ja Ukrainan välinen sekä lisäksi Venäjä haluaa mitata itseään suhteessa Yhdysvaltoihin. Se kokee olevansa aliarvostettu ja pyrkii tasapainottamaan tilannetta tavalla, jota EU ja Yhdysvallat eivät voi hyväksyä – eikä Suomi, ja tämä on ilmaistu selkeästi. Meidän on seurattava tarkasti, millaiseksi Yhdysvaltain ja Venäjän suhde muotoutuu ja miten Krimin anastukseen suhtaudutaan. Voidaanko sen hinnalla palauttaa tasapaino? Suuressa kuviossa Venäjälle on Ukrainan lisäksi kaksi muuta tärkeää asiaa: Barentsin öljyrikkaudet ja avoin reitti Itämerelle. Nämä ovat legitiimejä intressejä, jotka sen on varmistettava. Eivätkä ne ole Suomen etua vastaan vaan sen mukaisia. Suomenkin kannalta on elintärkeää että Itämeri säilyy rauhan merenä, jo kaupan takia, sillä yli kolme neljännestä ulkomaankaupastamme seilaa yli Itämeren. Haavoittuvuutemme on suuri ja tästä syystä tulisi suunnitella lähivuosikymmeninä rakennettavaksi pohjoinen rata, joka yhdistäisi Suomen Ruotsin kautta Narvikiin ja myös Kirkkoniemeen. Tätä tukisi myös Barentsin alueen öljyrikkauksien, pohjoisen mineraalivarojen ja kaivosten, Euroopan suurimpien metsävarojen sekä...

Äiti Teresan talousteoria

Ajattelu lähtee usein siitä, ”millaiset elämän edellytyksen tarjotaan” – siis kuka tarjoaa? Miten miljoona vähempiosaista voidaan saada mukaan yhteiskuntaan, toteuttamaan oman elämänsä sisältöä, antamaan panoksensa, vaikka vähäisen? Miten luodaan yhdessä viranomaisen ja vapaaehtoistahojen, mutta myös markkinoiden kanssa maailma, jossa on paikka jokaisella – ja mahdollisuus tehdä työtä? Holhous on ihmisarvoa alentavaa ja avustus äärimmäinen keino. Äiti Teresa opetti minulle Kalkutassa: meidän on aamuisin, ennen kuin lähdemme Kalkutan kadulle kohtaamaan köyhiä, rukoiltava, että olisimme sen arvoisia että voimme auttaa puutteessa olevia veljiämme ja sisariamme, jotta he voiivat nousta jaloilleen ja kulkea itse. Tämä on minun talousteoriani: ihmisen täytyy saada kulkea itse. Me autamme (=yhteiskunta, järjestöt, lähimmäiset, mutta myös markkinat) maahan sortuneen jaloilleen, jotta hän voi kulkea itse, pystypäin, ihmisen kaikilla oikeuksilla ja velvoilisuuksilla varustettuna huolimatta puutteistaan verrattuna keskivertoon. Oletteko huomanneet kuinka köyhissä maissa kaikki ovat kauppiaita, vaikka myytävänä olisi vain yksittäisiä savukkeita? Se kertoo, että ihminen tietää, miten päästä eteenpäin. Ei nojautumalla hyväntahtoiseen holhoukseen vaan pääsemällä siitä irti. Tätä ajattelua vastaan on se vallitsevan ajattelun hegemonia, joka on tehnyt meistä kaikista huollon kohteita. Siksi Suomi on sortumassa. Näin ei voi jatkua, näin ei voi pilkata ihmisarvoa. Tästä syystä korostan työtä, vaikka vähäistä, ja perustuloa/negatiivista tuloveroa auttamiskeinona siihen. Ihminen nousee jaloilleen, pääsee antamaan panoksensa markkinoiile, on pian osa toimivaa yhteiskuntaa. Näin tämä joukko alkaa pienetä, vaurastua, voida hyvin. Tämä on nähty jo tapahtuvan Aasiassa ja pian se tapahtuu...

Lupaava vaalitaistelun avaus

Puoluejohtajien ensimmäinen yhteinen vaalitentti Vanhalla ylioppilastalolla keskiviikkona 28. tammikuuta 2015 osoitti, että yhteinen näkemys ulos kriisistä voi syntyä, vaikka erimielisyyksiäkin on. Onkohan Suomi jälleen kerran löytämässä yhteisen tahdon hädän hetkellä?   Pääministeri ja kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubb on julistanut konsensuksen kuolemaa, mutta jo ensimmäisessä vaalitentissä suurimpien puolueiden johtajat näyttivät liukuvan varsin lähelle konsensusta olennaisimmista asioista – ja se on hyvä asia isänmaan kannalta. Tästä pulasta ei selvitä ilman yksimielisyyttä. Silti myös konsensuskritiikille on perusteita. Stubbin konsensuskritiikin voi ymmärtää rakenteellisesta näkökulmasta: pääministeri näyttää kyllästyneen siihen, ettei hallituksella ole ollut kuluneella vaalikaudella päätösvaltaa muuttaa kehityksen kulkua, vaikka se edustaa kansan vaaleilla valitsemia päättäjiä. Mutta onko se sittenkään konsensuksen syytä – eikö pikemminkin seurausta laajasta hallituspohjasta ja muutoskyvyttömyydestä? Korporaatioiden valta on Suomessa suurta, mutta se on hyödyttänyt eri hallituksia vuosikymmeniä. Vallan painottaminen äänestäjien valitsemille päättäjille on tarpeen, jotta valtion johtaminen tehostuu. Se on sittenkin eri asia kuin pyrkimys konsensukseen eli siedettävimpään yksimielisyyteen hankalissa kysymyksissä. Vallan menetys johtuu myös hallituksesta, kun se sitoi itsensä epärealistisiin kasvuodotuksiin ja pikkutarkkaan hallitusohjelmaan, joka ei reagoinut ympäristön yllätyksiin. Tästäkin vallitsee konsensus. Tentti oli yhden konsensusosapuolen eli Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n järjestämä. Puoluejohtajien tentistä puuttuivat lisäksi pienten puolueitten edustajat, kun paikalla olivat Stubbin lisäksi Antti Rinne (sd), Juha Sipilä (kesk) ja Timo Soini (ps). Tämä ratkaisu olikin keskustelun kannalta erinomainen. Nyt on kyse koko isänmaan suunnan kääntämisestä. Merkittävää oli, ettei populistinen huulenheitto saanut ylivaltaa, vaikka Soini piristikin paneelia parhaansa mukaan. Tarvitaan suurten puolueitten uudenlaista, voimakasta otetta, jotta valtakunnan suunta kääntyisi. Sitä voi kuvata yhdellä käsitteellä: tarvitaan johtajuutta. Äänestäjät tietysti ratkaisevat, kuka lopulta on suuri ja kuka pieni, mutta keskustelun täytyy kulkea olennaisimmissa asioissa, jotka liittyvät Suomen selviytymiseen osittain itseaiheutetusta kriisistä....

Presidentti vahvisti valtaansa

Tasavallan presidentti vahvisti uudenvuodenpuheellaan suomalaisen poliittisen järjestelmän kaksipäisyyttä, siis omaa valtaansa. Näyttää siltä, että epävarmoina aikoina – kuten nyt – hallitus keskittyy hoitamaan ikäviä juoksevia asioita, mutta presidentti tulkitsee kansakunnan yhteistä arvomaailmaa ja tahtotilaa, asettaa kansallisia tavoitteita. Uudenvuodenpuhe osoittaa, että järjestelmä toimii hyvin. Tähän lienee myös tähdätty perustuslakia uudistettaessa. Vietäessä valtaa tasavallan presidentiltä on haluttu vahvistaa läntistä parlamentarismin mallia, mutta säilyttää ikään kuin reservissä, huonojen päivien varalla myös tasavallan presidentti-instituutio. Aiemmin järjestelmä ei ole näyttäytynyt yhtä selkeästi kuin nyt, mutta ajatkin ovat olleet huolettomammat. Nyt reservi on tarpeen ja käytössä. Presidentin virka voisi nykyisen lainsäädännön aikana jäädä lähes seremonialliseksi, jos viran haltija tyytyisi olemaan pelkkä symbolinen hahmo kansakunnan kaapin päällä. Laki antaa tasavallan presidentille edelleen yhden keskeisen valtikan: hän johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Nykyinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö on nyt tarttunut lujasti ohjaksiin siinä asiassa, missä laki on hänelle vielä ohjakset jättänyt. Ja se on hyvä asia. Miten tämä ilmeni uudenvuodenpuheessa? Presidentti määritteli aluksi peruskysymykset, joiden mukaan kansakunnan toiminta ja tavoitteet on asetettava. Ensimmäinen vakava tosiasia on sota: se on muuttunut ulkomaanuutisesta Euroopan todellisuudeksi. Suomi ei ole enää maailman tarkkailija vaan mukana tapahtumissa, tahdoimmepa sitä tai emme. Olemme sodan keskellä. Sota ei ole nyt samanlainen kuin talvisota tai jatkosota. Mutta se on sotaa, jossa kuolee ihmisiä, jossa hyökätään ja puolustaudutaan. Ja Suomi on siinä mukana. Niinistö määritteli Suomen linjan selkeästi. Politiikkamme on johdonmukaista. Suomi tuomitsee Venäjän tekemän Krimin valtauksen ja toiminnan Itä-Ukrainassa. Se tapahtuu yhdessä EU:n kanssa – mutta: myös suoraan, omissa yhteydenpidossa Venäjään. Tässä on selkeä linja. Suomi ei kätkeydy kritiikissään isomman selän taakse tai valittele Venäjälle päin, että ”emmehän me, mutta kun nuo kaverit”. ”Me tuomitsemme laittomat aluevaltaukset, laittomat...

Turvetta typeryyden tukkeeksi

Matkustin syyskuussa junalla Pieksämäeltä Helsinkiin ja pistäydyin ravintolavaunuun. Siellä oli käynnissä vilkas keskustelu yli pöytäkuntien. Puhujista keskeisin näytti olevan oppineen oloinen nuori mies, joka todisteli jotain muille. Höristelin korvia: kyse oli energiasta. Nuori mies selitti kuinka Suomella on neljänneksi eniten maailmassa uusiutuvia luonnonvaroja asukasta kohden. Puhuja mittasi metsän kasvua oudolla tavalla: terawattitunteina. Puun kasvu oli hänen mukaansa 200 terawattituntia vuodessa, josta runsaat puolet voitaisiin käyttää. Häneen mukaansa ”hitaasti uusiutuvan polttoaineen, turpeen” kasvu on meillä 37 terawattituntia vuodessa. Jotta noista terawateista saisi selkoa, kannattaa ottaa mitaksi kulutus: yhdellä terawattitunnilla pyöritetään kaikkien Helsingin kotitalouksien sähkönkulutus vuoden ajan ja samalla teholla lämmitetään 70 000 omakotitaloa vuoden ajan. Suomen koko energiankulutus on noin 380 terawattituntia ja 70 prosenttia siitä on tuontitavaraa. Siitä taas 80 prosenttia tulee Venäjältä. Jatkoin nuoren miehen kuuntelemista. Hänen mukaansa Suomi voisi olla energiaomavarainen, jos kaikkia tuotantomuotoja käytettäisiin tehokkaasti. Tuontiin käytetyt varat – vuonna 2012 tuonnin hinta oli 8,7 miljardia euroa – jäisivät Suomeen ja monipuolinen tuotanto biopohjalta, uusiutuvista luonnonvaroista, tuuli- ja vesivoimalla työllistäisi suomalaisia. Olen seurannut vuosia energiakeskustelua, josta ei tahdo saada erkkikään selvää – niin poliittisten uskomusten ja voimakkaitten tunteitten värittämää se on. Enkä nyt tarkoita mielipiteitä ydinenergian puolesta ja vastaan, vaan kiistelyä kotimaisesta energiasta. Epäluuloinen journalisti on yhdestä asiasta varma: poliittisessa keskustelussa asiatiedolla on kovin vähän sijaa. Nuoren miehen faktat kuitenkin pitivät myös virallisten tilastojen mukaan. Ehkä tyrmistyttävintä oli se, mitä hän puhui turpeesta. Olen ollut vuosia pyörityksessä tästä. Arvovaltaiset vaikuttajat ovat vedonneet, että tuomitaan turve. Tämmöinen herättää aina epäluuloa, kuten myös turpeen hyvien puolien ylenmääräinen kehu. Turpeesta sanotaan: uusiutumaton luonnonvara, jota ei saa käyttää. Turpeen vero onkin kaksinkertaistettu vuoden 2013 jälkeen, sen tuotantoala supistuu. Nuoren miehen...

Olemme menossa parempaan päin

Ikävistä uutisista huolimatta muutos entistä parempaan suuntaan on käynnissä. Ihminen vain kehittyy hitaasti. Kirjapainotaidosta kasvoi uusi aika, kirjakielet, kirjallisuus ja media. Ihminen oppi käyttämään aivojaan, irtautui holhouksesta, tiede ja demokratia tulivat mahdollisiksi. Parhaillaan tapahtuu samanlainen paradigman eli perustavan ajattelutavan muutos kuin uuden ajan alussa. Sen käyttövoimana ovat uusi teknologia ja maapalloistuminen, globalisaatio. Olemme vielä ihan alussa. Muutos näkyy mediassa. Uutisia ja tietoa on saatavilla rajattomasti, heti. Yhteyden voi solmia milloin tahansa minne tahansa, halvalla. Kuten 1400-luvulla, nytkin uusi teknologia on luonut uuden tavan ihmisten yhteydenpitoon ja oppimiseen. Joukkotiedotuksen aika on päättynyt, kommunikaation aika alkanut. Viestinnän kohteista on tullut tiedon tuottajia. Median lisäksi muutos on jo kouraissut taloutta, seurauksena finanssi- ja eurokriisi, jossa on pyristelty jo seitsemän laihaa vuotta. Kaupan suuret investoinnit vanhaan ovat vaakalaudalla, kun kuluttaja siirtyy verkkokauppaan. Informaatioon perustuvia virtuaaliesineitä tuotetaan jo ”tavaraprintterillä”. Paljon hyvää on lähtenyt liikkeelle. Maailma on entistä läpinäkyvämpi, kansakunnat toisistaan riippuvaisia. Yhteiset huolenaiheet, kuten ihmisoikeudet ja ympäristö, tulevat tietoon nopeasti. Samanmieliset voivat olla yhteydessä, järjestäytyäkin planeetan laajuisesti. Maapalloistuminen vaikuttaa politiikkaan hitaammin kuin talouteen, ihmiset ja asenteet eivät liiku yhtä liukkaasti kuin raha. Myös ihmisten valvominen ja painostaminen on entistä tehokkaampaa. Uuden ajan kynnyksellä on siis riskejä, jotka voivat toteutua nopeasti. Markkinavoimat on hyvä esimerkki. Ne lopulta käynnistivät kehityksen Aasiassa, sama on alussa Afrikassa. Nälkäinen ruokitaan ja köyhä pääsee kouluun. Teoriassa markkinat korjaavat itse omat virheensä, mutta maailma on oppinut paljon muutakin niistä: uudessa vapaudessa taitavat kahmaisevat itselleen kaiken mikä irtoaa. Syy: ihminen itse muuttuu kovin hitaasti, jos ollenkaan. Näyttöpäätteen kelmeässä valossa istuu olento, joka muistuttaa luolansa edessä nuotiolla kykkivää esivanhempaansa. Taas kerran ihminen on vapautumassa. Aiempaa kokemusta näin perustavasta muutoksesta ei ole. Höyry- ja sähkövoiman keksiminen mullistivat...

Perintöverotus vaiko ei?

Oikeudenmukaisuus on yksi tärkeimmistä tavoitteista yhteiskunnassa. Tätä kannattaa pohtia myös perintöveron näkökulmasta. Tuntuu äkkiä ajatellen oikealta, että suuren omaisuuden ilman omaa ansiotaan saava myös luopuu osasta tätä hyvää –- onhan totta, että rikkaus kasautuu yhä harvempiin käsiin koko maailmassa. Entäpä yritystoiminnassa? Onko oikein, jos yritys velkaantuu kurkkua myöten tai joudutaan myymään kokonaan pois perintöveron maksamiseksi sukupolven vaihtuessa? Eikö silloin olisi parempi siirtyä luovutusvoiton verottamiseen: vero maksettaisiin samaan aikaan, kun omistaja ottaa siitä taloudellinen hyödyn. Kun näkökulmaa laajennetaan yhteiskunnan kannalta vaikeimpaan asiaan eli työttömyysongelmaan, myyntivoiton verottaminen alkaa tuntua vielä oikeammalta: eikö ole tärkeintä säilyttää työpaikat yrityksessä? Olisi käytettävä mielikuvitusta ja kehitettävä järkevä tapa verottaa. Ruotsi poisti aikoinaan koko perintöveron –- löytyisikö meille jotain vielä älykkäämpää, kuten perittyjen jättiomaisuuksien, yritysten ja ihmisen työllään hankkimien perintöjen erilainen verokohtelu? Nykyinen järjestelmä ei vaikuta parhaalta....